Missä iässä lapsi ei enää "tarvitse vanhempiaan".

Jaa näköjään joku oli tehnyt trolli-aloituksen lähes samasta aiheesta koskien 18v tytärtä. No minä kysyn ihan tosissani.

Jos ei alkoholinkäytön yms. riskiä ajattele, niin keskiverto 14-15-vuotias varmasti kykenee pitämään itsensä hengissä ja toimimaan vaikeissa tilanteissa, esim. tulipalon sattuessa oikein. Esim. 12-13-vuotias ei vielä välttämättä toimi hätätilanteessa kovin järkevästi, vaikka ruokansa saisi laitettua.

Mutta ne on ihan muut syyt, miksi en jättäisi alle 16-vuotiasta yksin viikoksi. Eli juuri joku tyhmät bileiden pitämiset yms.

Olen syntynyt -94 ja olin suurimman osan kesälomasta yksinäni ekaluokkalaisesta, mutta tietysti harvoja öitä kokonaan. Viikonloppuja yksinäni 10-vuotiaasta ja viikon-kolmen aikoja yksin kouluviikkoisin 13-vuotiaasta. Mulla ei ollut mitään ongelmia. Asuin juopon isäni kanssa ja senkin kanssa tulin toimeen. Joskus pahoitin mieleni, mutta ei muuta ja jos joskus pari kertaa sanoi rumasti niin ei se täysin musertanut vaan jäänyt omaan arvoonsa. Teini-iässä olisin kaivannut naistenkeskisiä keskusteluja tietyistä aiheista, mutta selvisin kyllä ilmankin.

Omat lapset toki ihan pieniä, mutta yksin ei jätetä yhtä aikaisin eikä yhtä pitkiksi ajoiksi, joten ei tule varmasti olemaan heille heti normaalia.

Olihan tuo isäni jätetty vanhempien työpäivien ajaksi jo 4-vuotiaana yksin kotiin, mikä vasta kuulostaa ihan hullulta. Toki turvallisella omalla/kotipihalla voi lapsi olla jos vanhempi on siinä tavoitettavissa.

Hyvässä perheessä lapsi on koko elämän ajan osa perhettä ja hän saa tarvita vanhempiaan, tietysti aikuinen lapsi tarvitsee heitä eri tavalla kuin pieni lapsi.

Kannattaa erottaa tarvitseminen ja hyötyminen. Totta kai useimmat pyrkivät hyötymään vanhemmistaan niin pitkään kuin mahdollista. Mutta se, että sinulla on 50 vuotiaana vanhempi, jolta voit kysyä neuvoa, ei tarkoita sitä, että sinä tarvitset häntä. Kun mietit, mitä tekisit, jos häntä ei (enää) olisi, tajuat, että kyseessä ei ole tarvitseminen vaan hyötyminen.

Kun ajattelen omia täysi-ikäisiä lapsiani (20-23v), he pärjäävät kyllä ihan hyvin ilman minuakin, vaikka joskus soittavat ja kysyvät neuvoa. Joskus osaan vastata, toisinaan en. Vastaus voi olla esim. vinkki siitä, millä hakusanalla asiaa voisi etsiä netistä. Saatan itsekin soittaa täysi-ikäiselle lapselleni (koulutus eri alalle kuin minulla) ja kysyä asiasta, josta hän tietää enemmän kuin minä. En silti koe, että tarvitsisin lastani.

Itse tarvitsin vanhempiani 24-vuotiaaksi asti, johtuen siitä, että olin ja olen yksinäinen ihminen. Olisin toki toivonut, että he olisivat rohkaisseet minua lähtemään omilleni PALJON aiemmin, mutta eihän kukaan vanhempi halua lapsensa kärsivän.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa erottaa tarvitseminen ja hyötyminen. Totta kai useimmat pyrkivät hyötymään vanhemmistaan niin pitkään kuin mahdollista. Mutta se, että sinulla on 50 vuotiaana vanhempi, jolta voit kysyä neuvoa, ei tarkoita sitä, että sinä tarvitset häntä. Kun mietit, mitä tekisit, jos häntä ei (enää) olisi, tajuat, että kyseessä ei ole tarvitseminen vaan hyötyminen.

Kun ajattelen omia täysi-ikäisiä lapsiani (20-23v), he pärjäävät kyllä ihan hyvin ilman minuakin, vaikka joskus soittavat ja kysyvät neuvoa. Joskus osaan vastata, toisinaan en. Vastaus voi olla esim. vinkki siitä, millä hakusanalla asiaa voisi etsiä netistä. Saatan itsekin soittaa täysi-ikäiselle lapselleni (koulutus eri alalle kuin minulla) ja kysyä asiasta, josta hän tietää enemmän kuin minä. En silti koe, että tarvitsisin lastani.

Surullista. Ajattelet oudon teknisesti vanhempi-lapsi suhdetta.

On kyllä liioittelua etteikö alle 16v voisi olla yötä kotona. Itse olin joskus 13v eikä pelottanut, ja olisin osannut soittaa tai mennä naapurin hätätilanteessa. Tämä aikana ENNEN kännyköitä.

Vierailija kirjoitti:

Hyvässä perheessä lapsi on koko elämän ajan osa perhettä ja hän saa tarvita vanhempiaan, tietysti aikuinen lapsi tarvitsee heitä eri tavalla kuin pieni lapsi.

Tässä nyt sivuutettiin alkuperäinen tarkoitus juuri niin kuin ajattelin tapahtuvan. Totta kai ovat osa perhettä ja saavat tarvita. Juuri kerroin, että itsekin tarvitsen vanhempiani edelleen. Tai hyödyn heistä, kuten joku tuossa oivalsi. Edelleen saan arvokasta henkistä pääomaa lähes päivittäin.

Tarkoitin nimen omaan sitä, että missä iässä uskaltavat irrottautua vanhemmista sen verran että pärjäävät oman harkontakykynsä varassa esim vaikka viikon ilman ahdistumista. Ja ei, ei ole aamukampaa tässä että milloin pääsen viikoksi Ibizalle ryyppäämään ilman lapsia. Lähinnä tuumin asioita.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa erottaa tarvitseminen ja hyötyminen. Totta kai useimmat pyrkivät hyötymään vanhemmistaan niin pitkään kuin mahdollista. Mutta se, että sinulla on 50 vuotiaana vanhempi, jolta voit kysyä neuvoa, ei tarkoita sitä, että sinä tarvitset häntä. Kun mietit, mitä tekisit, jos häntä ei (enää) olisi, tajuat, että kyseessä ei ole tarvitseminen vaan hyötyminen.

Kun ajattelen omia täysi-ikäisiä lapsiani (20-23v), he pärjäävät kyllä ihan hyvin ilman minuakin, vaikka joskus soittavat ja kysyvät neuvoa. Joskus osaan vastata, toisinaan en. Vastaus voi olla esim. vinkki siitä, millä hakusanalla asiaa voisi etsiä netistä. Saatan itsekin soittaa täysi-ikäiselle lapselleni (koulutus eri alalle kuin minulla) ja kysyä asiasta, josta hän tietää enemmän kuin minä. En silti koe, että tarvitsisin lastani.

Sattuu sitten olemaan asiat hyvin jos kaikki lapset pärjää hyvin. Kyllähän he saattavat vielä oikeesti tarvita jos tulee lapsien kanssa ongelmia, sairautta, mielenterveysongelmia jne.

Riippuu lapsesta. 16-vuotias pärjää yksin, vaikka koko kesän ahdistumatta. Toki yksilölliset erot pitää tässäkin ikäjaottelussa ottaa huomioon. Mummini kuoli hiljattain ja kyllä se oli äidilleni (63v.) ihan hirveää. Mummi oli äiti äidilleni loppuun asti. Ei se oman vanhemman tarvitseminen lopu koskaan. Totta kai aikuinen ihminen pärjää ilman vanhempiaan, mutta jos he ovat olemassa ja välit ovat hyvät niin ainahan omalta vanhemmaltaan saa neuvoja ja tukea.