Miten kestää ilkeän, epävakaan vanhemman yksinäisyys?

Äitini on valehtelematta hankalin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut, ja samaa mieltä on moni muu. Äidilläni on narsistisia piirteitä: osaa olla hyvin kiltin ja mukavan oloinen, mutta epävakaasta luonteestaan johtuen sortuu vainoharhaisuuteen, syyttelyyn, vääristelyyn, mustamaalaamiseen ja kontrollointiin. Saattaa keksiä päästään aivan outoja skenaarioita, joissa ei ole minkäänlaista logiikkaa, ja joilla saa heitettyä syyt muiden niskoille. Mikään ei ole ikinä hänen vikansa, hän ei kuulemma ikinä huuda tai raivoa, hän on kaikkien ihmisten käytöksen uhri. Hän on kuitenkin se, joka hyväksikäyttää ihmisiä niin kauan kuin heillä on jotakin tarjottavaa (egon pönkitys, raha, turva, seura) ja karkottaa lopulta kaikki ympäriltään. Kiltistä ulkokuorestaan johtuen tutustuu kyllä uusiin ihmisiin, mutta ystäväsuhteet kestävät aina 2-3 vuotta, jonka jälkeen hän on taas hetken yksin.

Minä en jaksa enää. Teininä näin äitiäni usein ja yritin olla läheinen, mutta äitini pilasi jokaisen mahdollisuuden omalla käytöksellään. Toki en minäkään ole aina käyttäytynyt fiksusti.... Viimeinen niitti oli kuitenkin se, kun hän syytti minua isäni kuolemasta, väitti minun salanneen hänen sairauksiaan (kukaan ei tiennyt näistä), syytti minua jopa heidän avioerostaan. Ei ole koskaan ollut tukena esim. isäni kuolemassa, vaan hän on uhri ja yksin, vaikka erosivat jo yli 10v sitten ja isälläni oli uusi nainen. Ja tämän tyyppisiä tarinoita riittää vaikka kuinka paljon....

Olen pitänyt etäisyyttä jo yli puoli vuotta, enkä jaksa soitella kuin silloin tällöin ja nähdä pari kolme kertaa vuodessa. Olen joutunut pienestä asti selittelemään äidin käytöstä, auttamaan häntä, olla terapeuttina ja kontrolloitavana - jonka takia luonteelleni on ominaista muiden auttaminen ja hoivaaminen. Äitini inhottaa minua, mutta samalla näen hänen sisällään rikkinäisen lapsen, joka haluaisi eniten välittävät läheiset ympärilleen. Hänen yksinäisyytensä ahdistaa, mutta myös hänen liika läsnäolonsa.