Kolmas synnytys edessä, pelottaa enemmän kuin kummallakaan aiemmalla kerralla

Mutta tuo turhaan repsahtaminen puudutteisiin ei ole mun huolen aihe. Ajattelin ottaa nyt ihan suosiolla heti sen epiduraalin kun edelliskerralla sitä sai tuntitolkulla odotella.



Tsemppiä joka tapauksessa. Mitkä on viikot siellä?



t. rv 39+4



Olo niin tuskainen että menisin jo mielelläni.

ja ehkä hyvinkin nopeasti ja sutjakkaasti.

minäkin odotan kolmatta ja olen stressannut enemmän kuin muissa raskauksissa yhteensä. Vielä on kärsittävää kesäkuumalla la vasta ihan elokuun lopussa. Takana alatiesynnytys ja sektio ja mua stressaa jos joutuu sektioon koska sitten on niin pitkään varottava esi. nostelua.

ja myöskin sektio ja alatie takana. mieluummin kokisin sen toisen alatien... Ja kyllä, itseänikin stressannut eniten alusta asti tämä kolmas raskaus.



Voiko kolmaskin lapsi olla terve jne...

itsellä kans 2 ekaa synnytystä ihania, kivat muistot niistä, vaikka tietenkin kovat kivut olikin. No, kolmas syntyikin sitten yllättäen keskosena rv 32, synnytys oli ihan kamala, ja kauhea huoli tietenkin vauvasta :( nyt vauva jo 6kk ja kaikki hyvin, mutta jonkinasteiset traumat jäi kolmannesta synnytyksestä, itkemättä en sitä pysty muistelemaan. Onneksi lapsiluku on nyt täynnä, eikä enää ikinä tarvitse synnyttää.

Tosin mulla pelko sen takia, että tokalla kertaa meinasi henki lähteä verenvuodon takia. Kipuja en osaa edelleenkään pelätä, olen ihan valmistautunut jo pyytämään epiduraalin heti kättelyssä - kipuni tietäen. Lähinnä tuo mahdollinen verenvuoto saa mut pelkäämään kuolemaa :( Veriryhmänikin toiseksi harvinaisin. Entä jos ei ole verta tarpeeksi saatavilla? Neuvolan täti kyllä vakuutti, että joku jää sitten synnytyksen jälkeen mun viereen "vahtimaan" (toisin kuin viime kerralla).

Aiemmat synnytykset menneet ihan hyvin. En oikein edes tiedä, miksi nyt pelottaa.

Ekaan synnytykseen menin tietysti aika avoimin mielin ja tavallaan se olikin helpompi kuin olin olettanut. Toiseen synnytykseen valmistauduin ekan pohjalta, mutta se menikin ihan toisin, oli paljon nopeampi ja rajumpi, toisaalta helpompi.

Kipua en ole pelännyt aiemmilla kerroilla, nyt se pelottaa. Että jaksanko niiden kanssa, kestääkö pää vai repsahdanko "turhaan" puudutteisiin. Ja voiko kaikki sujua hyvin kolmannellakin kerralla. Niin moni kaveri jo saanut terveen lapsen, että tuntuu todennäköisemmältä jos joku menee pieleen. Kai se onnettomuus jollekin aina napsahtaa.

Mulla oli takana kaksi erittäin hyvin mennyttä synnytystä, ja ihan samalla tavalla kuin sullakin, eka oli yllättävänkin helppo ( mm. olin jo sairaalaan mennessä 8cm auki), toka aika raju, piiiiitkä ja tuskainen aukeaminen, ja sitten räjähti kun menin ammeeseen, vauva syntyi sinne ( tarkoituksella), mutta vuodin aika paljon. JOka tapauksessa molemmat synnytykset meni aika lailla just kuten olin toivonut.

Kolmannen kohdalla en jaksanut edes ajatella koko synnytystä. Se ahdisti ja tuntui, ettei mulla ollut minkäänlaisia voimavaroja kyseiseen hommaan. Ajattelin, että kävelen NAistenklinikalle ja sanon, että leikatkaa se ulos tai en lähde pois. PEriaatteessa olisin saanutkin sektion, raskausaika oli aika traumaattinen, mulla meni lapsivedet osittain jo rv 16, ja koko raskausaika meni pitkälti sen pohtimiseen, selviääkö vauva vai ei.

Mulla alkoi kunnon kivuliaat supistukset rv 36 alussa, ja siinä se epätoivo vasta hulmahti, tätäkö kenties edess vielä 6 viikkoa ( esikoinen syntyi 41+4)... Vauva sitten alkoi syntyä 36+6, ja tällä kertaa lilluin kotona ammeessa tosi pitkään, siellä ne kivut lähes katosi. Lopulta lähdettiin sairaalaan, siellä olin 6cm auki. Päästiin ammehuoneeseen, mutta ei ammeeseen, koska viikkoja oli sen verran vähän+ raskaudenajan komplikaatiot. Kahdessa ekassa synnytyksessä olin koko ajan jalkeillani ja liikuin, tällä kertaa vaan pötköttelin kyljelläni ja naukkailin ilokaasua ja höpisin miehen kanssa. Sitten alkoikin jo ponnistuttaa.

Pyysin jakkaran, kätilö yritti ryppyillä, sanoin, että TAHDON sen jakkaran, se haettiin. POnnistaminen oli todella helppoa, kätilö ohjeisti tekemään sen rauhassa, ja ponnistin vauvan n. 2cm kerrallaan ulos.

Ja siinä hän oli, meidän pieni rakas poikamme. Kaikki kävi niin helposti ja mukavasti loppujen lopuksi, etten olisi ikinä osannut uskoa. Hän oli tietysti aika pieni, kun syntyi noin varhain, että sekin synnytystä helpotti, mutta onneksi hän oli myös täysin terve, eikä tarvinnut mitään erityishoitoa.

Tsemppiä ap. tuli vähän turhatkin turinat, mutta hyvin se tulee menemään!

Kaikki ympärillä jotenkin olettaa, että hommahan menee jo rutiinilla. Minusta taas tuntuu, että kokemus tuo enemmän epävarmuutta, koska kaksi ekaa synnytystä oli niin erilaisia. En oikein osaa kenellekään edes puhua näistä ajatuksista. Mun mies varsinkin suhtautuu koko asiaan kuin ois maitokauppaan menossa...



Toivottavasti hyvin käy, niin minulla kuin teillä muillakin!



ap

Turhalla lääkkeiden käytöllä?



Ei niitä kukaan pakota käyttämään.



Itse olen lääkkeitä ottanut ja ihan perusteita ollut: sattuu.



4 synnytystä takana, eikä mikään ole ollut "rutiinia" läpihuutoa. Aina erilaista ja ihanaa.



Pelkääminen on inhimillistä.



Sitä en tajua miksi niitä ongelmia ajattelet osuvan kaveriporukkaan. Se saattaa olla naapurihuoneessa. Älä piirtele piruja seinille!

Mitä ihmeenväliä sillä on jos olis harvinaisin veriryhmä?



Eikös niitä ole joitain veriryhmiä (tosi yleisiä) jotka sopii kaikkiin veriryhmiin?

Eka oli perätilassa. Olin valmistautunut alatiesynnytykseen, kun ei kääntöyrityskään onnistunut. Oli järkytys, miten sattui ja miten kaikki vain _tapahtui:-/. Päädyttiin sektioon, kun ei vauva laskeutunut tarpeeksi alas ja sydänäänet heikkenivät. Toisen synnytykseen lähdin sillä mielellä, että nyt otan vastaan kaiken kivunlievityksen ja avun, en kuvittelekaan synnyttäväni luomusti. Kun kalvot puhkaistiin epiduraalia varten, meni minuutti pari, kun vauva oli jo puoliksi ulkona;-0. Eli sekin tapahtui täysin kontrolloimattomasti, yllättäen, kipeästi, pelottavasti. Ennen kolmannen syntymää tilasin kahden ekan synnytykseen liittyvät paperit synnäriltä ja tutustuin niihin. Kävin myös pelkopolilla juttelemassa synnytyksestä. Kolmas sitten syntyi eri sairaalassa (oli 3 vaihtoehtoa). Ponnistusvaiheeseen saakka kaikki meni kuin unelma:-). Olen ollut yksin kahdessa viimeisessä synnytyksessä, vain ekassa lasten isä oli mukana. Viimeisessä olin yksin ihan loppuun saakka. tykkäsin siitä. Sain lojua suihkussa ja laulaa, kävellä ja pyöritellä lantiota ja puhkua:-). Vasta ponnistusvaiheessa iski kammo: olisin vain halunnut, että joku repii sen pois eikä mun tarvi tehdä mitään..! Avautumisvaiheen kestin niin hyvin ihan itsekseni loppuun saakka. Kipu tuli vasta loppuvaiheessa. Tulihan se vauva ulos toki, ja huusi kurkku suorana ekat puoli tuntia;-o. Silti, ja totta kai, olihan tuo kolmas ehdottomasti se paras ja helpoin synnytys!



Tarkoitukseni olikin sanoa, että ehkä juuri kokemuksen takia tuo kolmas sullakin sujuu helpoiten. Se ei enää ole uusi asia ja osaat odottaa, mitä on tulossa, tiedät mitä itse haluat ja mikä on sinulle vaikeaa. Tosi tärkeäksi koin tuon keskustelun ennen synnytystä ja myös niiden paperien saamisen. Kun menin synnyttämään, mulla oli mukana toivelista. Olin myös soittanut osastonhoitajalle aiemmin. Ja kolmannen kanssa lähdin seuraavana päivänä kotia;-D.