Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Sanoin: Mä haluan perheen sun kanssa, Mies: Mä haluan oluen.
01.08.2010 |
Olin onneni kukkuloilla ja sanoin, että nyt tiedän mitä haluan, haluan perheen sun kanssa. Mies myhäili ja sanoi "mmm". Kun en saanut vastakaikua, kysyin sitten "Mitä sä haluat?" Vastaus oli: "Oluen!"
Nielaisin pettymyksen, mutta tänään se pursusi yli. Ei nähnyt mies mitään pahaa sanoissaan. Ei myöskään halua naimisiin eikä liiemmin kihloihin.
Totesin, että hän tietää nyt, mitä mä haluan ja jos ei halua samoja asioita, hänen on oltava rohkea ja kerättävä kamansa ja lähdettävä. Että missään nimessä ei saa 5 vuodeksi jäädä pykimään ja todeta sitten: "En mä ikinä sulle mitään luvannut".
Nyt riita sovittu. Haluaa asua mun kanssa ja terhdä hankintoja ym. tulevaisuuteen viittaavia juttuja. Sanoo, ettei hän tekisi tällaista, ellei haluaisi olla mun kanssa. Sanoi myös "ettei ikinä tekisi niin" tähän mun 5v päästä kommenttiin.
Miehen vaikea ilmaista itseään ja tunteitaan. Hyväluonoinen on, mutta kyllä mua pelottaa ihan hirveesti, että jään vielä kun nalli kalliolle, kun en saa ääneen lausuttuja lupauksia.
Hän enemmän tässä päivässä kuin unelmissa eläjä ja saanut turpaansa ihmissuhteissa.
Onko nää nyt niitä miehen ja naisen välisiä peruseroja viestinnässä ja elämäntyylissä vai pitäiskö mun juosta ja lujaa??!?
Ps. Yhdessä oltu 2v ja ikää sen verran että perheen perustaminen on ajankohtaista jo muutaman vuoden sisään.
Kommentit (34)
Kysy joskus, että voitaisiinko puhua tästä hetki ihan omana tilanteenaan. Ja sitten että onko miehellä aikomustakaan koskaan perustaa perhettä. Sitten kerrot mitä itse haaveilet. Toisaalta kaksi vuotta saattaa jollekulle olla vielä aqika vähän, jos on onnellinen tästä tilanteesta mikä teillä nyt on eikä halua sotkea sitä vauvaelämällä ihan vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ton ymmärrän että aika on sinänsä nuori. Itse vaan olisin jo valmis ja ikä alkaa painaa pian. Mitä tohon aaltopituuteen tulee, niin tämä keskustelunaloitus ei suinkaan ole ainoa laatuaan, vaan homma kääntyy vitsiksi about aina. Joskus olen saanut vähän raotettua verhoa, mutta juurikin tuollaiset ehdottamasi suorat kysymykset saavat miehen paniikkiin. Hän on sitä mieltä, että minulla on vain yksi oikea vastaus ja hänen pitäisi osata sanoa se. Noh, mitäpä jos vaan kertoisi totuuden? Mutta kun hänen mukaansa mitään "totuutta" ei ole. Sen tiedän, ettei perhe ole hänelle mahdottomuus - mutta ei se kyllä unelmaltakaan vaikuta.
Se saisi mut vuodeksi hiljaseksi jo vaan kihlaamalla mut. Mutta en mä nyt ihan sellanen hirviö halua olla, jonka kanssa mennään kihloihin siksi, että vaadin...
ap
Kuulostaa siltä, että mies ei ole valmis sitoutumaan. Tosin voi tietysti olla vain varovainen, jos on kerran eronnut.
Mä suosittelisin jonkinlaista aikarajaa, jonka sä olet valmis odottamaan, että jotain tapahtuisi. Mutta asia täytyy tietysti tehdä miehelle selväksi, mutta olla jankkaamatta asiasta jatkuvasti.
Monet miehet ovat juuri tuollaisia. Jos tämä mies on vielä toisella kierroksella, se osoittaa sen, ettei ekallakaan kerralla halunnut sitoutua, vaan oli vain "päästänut tilanteen liian pitkälle". Joten ei kuullosta lupaavalta sun suhteesi. Ja muista, että sä ET pysty toista muuttamaan, et millään. Kaikki todelliset sioutumiset täytyy lähteä vain ja ainoastaan ihmisestä itsestään. Niinkuin kaikenmaailman muutkin haluamiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea kysymys, mutta itse varmaan, tällä elämänkokemuksella, lopettaisin suhteen, tai panisin kovan kovaa vasten. Riippuu vähän siitä, miten vanha olet.
Omassa elämässäni kävi niin, että tutustuin mieheen kolmikymppisenä. Alussa molemmat olivat sitä mieltä, että parissa vuodessa pitää tietää, haluaako viettää toisen kanssa loppuelämänsä. Tämä aika venyi vähän, mutta muistan että kolmen vuoden paikkeilla meille tuli riitaa siitä, kun mies oli tekemässä päätöksiään hitaammin kuin minä itse. Tuon riidan päätteeksi menimme kihloihin ja sovimme yhteenmuutosta, sen jälkeen, kun olin jättämässä koko "ketaleen". Voi siis hyvin sanoa, että mies joutui hoputtamaan itseään minun painostuksestani. Neljä vuotta seurusteltuamme menimme hyvässä yhteisymmärryksessä naimisiin ja vuoden päästä siitä, meille syntyi ensimmäinen lapsi, ja pari vuotta myöhemmin toinen. Olemme olleet naimisissa kohta kymmenen vuotta ja sanoisin, että meillä menee ihan hyvin. Olen usein kiitellyt miestäni hänen rohkeudestaan, sillä eihän yhteiselo varmaan koskaan helppoa ole.
Minua ärsyttää suuresti nykymiesten sitoutumiskammo. Avioliitto on mielestäni ainoa oikea vaihtoehto. Puheet avoliiton hyvyydestä siihen perustuen, että rakastetaan toisiaan eikä naimisiinmeno muuttaisi mitään, ovat täyttä puppua. Jälkikäteen (vähän) harmittaa, ettemme kiirehtineet vähän lisää, sillä kolmas lapsi olisi ollut mieleinen, mutta koin itseni jo liian vanhaksi ja pelkäsin iän mukanaan tuomia riskejä.
Toinen asia sitten on, kuinka helposti löytää nykyään miehen, joka OLISI valmis sitoutumaan edes kohtuullisella aikataululla.
taidattepa olla oikeassa... Auttaako tässä nyt yhtään, että mies sitoutui seurustelusuhteeseen hyvin nopeasti ja oli avoliittoon valmis jo paljon ennen minua. Ei varmaan. Voi kurjuus. Mä kun olisin ollut tämän kanssa valmis vaikka mihin.
Sillä mitään helvetin järkiliittoa en huoli ikipäivänä ja tässä nyt oli tunteetkin mukana.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysymys kuuluu: Haluaako Viivi Wagnerin vai jotakin parempaa? Ratkaise se.
menin lukemaan sarjiksia. Hyvinkin pitkälle kertoo mun elämästä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toppuutteli kaikessa sen ihanan rakastumisalun jälkeen (silloin oli kyllä valmis vaikka mihin). Ei ollut kuulemma kiirettä jne.
Yhteen muutettiin sitten vähän olosuhteiden pakosta - tosin niin, että mies hankki meidän yhteisen asunnon omiin nimiinsä ja maksoi sen ja valitsi sen. Minä vain sitten siirsin kamani sinne, kun ei ollut enää muutakaan paikkaa, minne mennä. Kuulostaa kauhealta, mutta itse asiassa mies oli valinnut kämpän ihan minua ajatellen eli halusi muuttaa yhteen mutta omilla ehdoillaan.
Sitten ystäväni ilmoitti olevansa raskaana, ja sitten se "raskaus" olikin tuulimuna. Mies havahtui ja sanoikin yhtäkkiä, että mehän voitaisiin lopettaa ehkäisy, ja lapsi saisi tulla jos olisi tullakseen. Se oli ihan selvä muutos yleensä niin jahkailevassa miehessä. Minä sitten vähän jarruttelin ja pelkäsin omien töitteni puolesta. Vuoden päästä sitten ilmoitin, että kyllä pitää mennä kihloihin, jos vaikka kohta niitä lapsia alkaa tulla. Mies vähän murisi siitä (rakastaa minua ilmankin tällaisia lapsellisia rituaaleja jne) mutta kun ilmoitin, että asia on minulle tärkeä, suostui siihen. Ei se mitään romanttista ollut, mutta molemmille tärkeää, kun yhdessä valittiin sormuksia ja jännättiin, koska joku huomaa ne.
Sitten aloinkin hiljalleen puhua häistä. Sillä lailla haaveillen, miten olisi kiva mennä naimisiin. Mies sitten jyrkästi tyrmäsi hääehdotelmiani (liian suuret, ei mitään seremonioita, ei sitä eikä tätä), kunnes lopulta löytyi se meidän yhteinen juttu, ne meidänlaiset häät. Kun ne olivat selvät, mies sitten yllättäen totesi, että voitaisiinhan ne pitääkin nyt puolen vuoden päästä (tähän saattoi vaikuttaa vakava sairaus, joka minulla todettiin, ei siis hengenvaarallinen mutta loppuelämän sairaus kuitenkin).
Kaikissa vaiheissa miehen piti saada se oma ääni kuuluville sellaisella hitaalla ja verkkaalla tavalla. Seurustelusta häihin meni aikaa reilu kuusi vuotta, ja siitä sitten vielä ekan lapsen tuloon reilu kaksi vuotta.
Ehdottaisin, että puhuisit miehellesi ihan rauhassa ja painostamatta siitä, minkälaiset aikataulut teillä on ja mitä niihin kannattaa varata. Jos sinä haluat häät parin vuoden päästä, mitä mies oli suunnitellut. Eikö halua häitä ensinkään? Onko valmis hankkimaan yhteisen lapsen? Onko ottanut huomioon, että lapsia ei tehtailla tuosta vaan, jos alkaa olla yli kolmikymppinen pariskunta? Tajuaako, että myös sinulla on oikeus parisuhteen kaikkiin vivahteisiin, vaikka hän onkin jo kakkoskierroksella?
Luultavasti häntä pelottaa. Ei halua toistaa samoja virheitä kuin aiemmin. Tässä sinä olet avainasemassa. Painostamisen sijaan voisit yrittää olla rakentava. Voisitte vaikka luoda teidän parisuhteenne säännöt. Ei esim. tarvitse olla naimisissa, vaikka haluaakin lapsia jne. Voitte myös sopia, mitä ette ikinä tee missään tilanteessa toisillenne jne. Ehkä se saisi hänelle tiettyä perusturvallisuutta aikaan.
Tossa on vinha perä, mitä sanot. Sen asian pitäisi edetä niin hitaasti, että siitä tulisi hänen ideansa. Joissain muissakin asioissa, kuten asunnonvaihto ym. jutut ei ole mun jutut menneet kerralla läpi, vaan hänen on pitänyt saada sulatella.
Mä olen omia lähtökohtiani pilannut varmaan sillä, että aloitin tän laulun aivan liian pian seurustelun aloittamisesta - joskin olen nyt sen vuoden ollut asiasta hiljaa.
Ymmärrän että menneisyyden haamut pelottaa. Ja niitä kuunnellessani olenkin monta kertaa sanonut, että ymmärtäähän hän, että vaikka meille kävis mitä, niin niitä tiettyjä juttuja en koskaan hänelle tekisi. Ihan jo moraalisista syistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mäkin aloin seurustella kakkoskierroslaisen kanssa ja kun olimme olleet yhdessä 8 v halusin lapsen, mies sanoi että olisit halunnut 5 v sitten hän ei enää jaksa.
Ja sanallakaan ei ollut maininnut koko 8 v ajan asiasta, minä sanoin kun aloimme seurustella että haluan tulevaisuudessa ehkä lapsen.
..niinhän ne muutkin tämän sivuston eukot tekevät...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko, että olet pilannut mitään sillä, että liian aikaisin otit asian esiin. Mielestäni tärkeintä onkin nyt selvittää teidän suhteenne pari perusasiaa:
1) Kumpikin on suhteessa tosissaan ja loppuelämää ajatellen
2) Mitkä seikat ovat niitä kynnyskysymyksiä teidän suhteessanne? Eli siis ne asiat, mitä ilman ette halua elää.
3) Aikataulu
Noista kynnyskysymyksistä en vaatisi kaikkea tässä ja heti tai esim. parin vuoden sisään. Valitset niistä sen tärkeimmän ja panostat siihen, on se sitten uusi omakotitalo, lapsi, häät tai vaikkapa luksusmatka. Aikataulussa sen sijaan otat huomioon sen, että ikä tulee vastaan lastenteossakin ja että mies ei tietyissä asioissa voi vitkutella vain, koska pelkää. Tottakai hänellä on oikeus tunteisiinsa mutta hänen on nyt oltava valmis tulemaan taas isäksi tulevaisuudessa tai sitten sanottava asia sulle suoraan ja lopullisesti. Asioita ei voi lykätä ja niistä on pakko puhua. Tehkää toisillenne selviksi, mitkä ovat ne tosi tärkeät asiat teidän suhteessanne.
Tiedän yhden kakkoskierrosmiehen, joka ei halunnut lisää lapsia, koska pelkäsi, että vanhat tulisivat mustasukkaisiksi. Kertoi kaikille muille paitsi vaimolleen. :( Oli kurjaa sitten olla se, joka valaisi tätä vaimoakin asiasta, tämä kun hehkutti aina ystävilleen, miten kohta he aloittavat lapsien hankkimisen, osti kaupoista pieniä vauvanvaatteita jne. Parisuhteessa pitää osata puhua suoraan ennemmin kuin luulotella toiselle jotain, mitä ei aio koskaan tehdä. Tämä asia kannattaa tehdä kyllä miehelle täysin selväksi. Voihan olla, että joissain asioissa olet valmis luopumaan haaveistasi miehen tahdon mukaisesti - toisista sitten ehkä taas et. Mutta valinnan pitää olla sinulla siten, että tiedät faktat tarkalleen.
Aloin puhua häistä ja perheestä, kun olimme olleet yhdessä kolmisen vuotta. Mies ei halunnut.
Mietin usein, että pitäiskö erota - onneksi en eronnut!
Viimeisen vuoden aikana tapahtunut: jätimme ehkäisyn pois, menimme kihloihin, tulin raskaaksi ja menimme naimisiin. Vauva syntyy näinä päivinä ja yhdessä olemme olleet seitsemän vuotta. Onneksi jaksoin odottaa ja nyt elämäntilannekin on tosi hyvä lapsen kannalta.
Talouden ja muuten elämäntilanteen kannalta lapsenteko ei ole ollut vielä edes meille mahdollista. Lähinnä olisin halunnut vakuuksia tulevaisuutta ajatellen. Ja näitä vakuuksia kihlat ja naimisiinmeno mun mielestä antaa. Ne olisivat olleet mahdollisia.
Näistäkin mies on joskus harvoin keskustellut hypoteettisella tasolla (humalassa?), samoin kun lapsesta. On puhuttu, että millaiset häät, millainen sormus, millainen perhe-elämä jne. Mutta heti jos hypoteettisuus jää pois, niin mies menee paniikkiin.
Tuotahan minä juuri pelkään: että se on liian vanha tekemään enää sitten.
Mä tuhlasin 6v mieheen, joka tahtoi "tehdä hankintoja kotiin" yms ja sitten se yhtenä iltana ilmoitti miettineensä... Eli takeita ei ole, sanoo nytmitä tahansa tai jättää sanomatta. Hae sille olut ja jos sitä rakastat, niin otat riskin, jos et ole satavarma omista tunteistasi(kaan), niin lähet kävelemään. Se ei pelaa, joka...
Seurustelin vuosia sitten miehen kanssa, joka sanoi että aikaisintaan viiden vuoden kuluttua hän haluaa avioitua tai saada lapsia. Suhdehan loppui ihan väkisin kun toinen ei halunnut mitään muuta kuin tehdä töitä ja harrastaa.
Nyt minulla on ihana mies ja perhe :) Hän tekee edelleen töitä ja harrastaa ja on sinkku, tuosta on 12 vuotta. Mies on nyt 45 vuotta.
Alue: Aihe vapaa
lisäksi on suoraan sanonut, että hämmentyy näistä mun "yhtäkkiä" tulevista kommenteista. Huomauttaisin, että kuukauden sijasta olin aiheista (kihlat, naimisiin, perhe) hiljaa jo vuoden.
Voihan se olla, että kun asioiden antaa mennä painollaan, niin ne tapahtuvat luonnostaan. Mutta unelmointiin ja suunnitteluun tätä miestä ei saa.
On muutenkin rakkaudenosoituksissaan kitsas. Eli käytös osoittaa että rakastaa ja välittää, muttei tätä usein sano ja hehkuta. Sellanen vanhan ajan juro mies, joita luulin ettei ole olemassa (edellisen miesystävän jälkeen, joka oli ylitunteellinen=minä x100)
Sanottakoon vielä, että nämä naimisiinmenot ja perheenperustamiset eivät biol. syistä ole miehelle välttämättömiä, hän kun on nk. kakkoskierroslaisia. Eli sinänsä minulla todella on syytä huoleen, jollei jotain ala tapahtua.
Hyvä, rehellinen mies kuitenkin on. Ei missään nimessä vedättäjätyyppiä. Ja olen suoraan sanonut, että näitä asioita haluan ja nämä ovat ihmiselämässä niin peruskysymyksiä, ettei mikään mies tai syy saa mua niistä luopumaan. Eli tiedossa on, että ero on edessä, jos näissä asioissa mennään loppuun asti ristiin. Eikai kukaan sellaista suhdetta halua jatkaa, edes mies?