Jos olit teininä masentunut, oletko nyt kuitenkin ihan onnellinen aikuinen?

Mun masennut johtui kodin hyvin painostavasta, ahdistavasta ja kireästä ilmapiiristä ja siihen päälle tuli vielä koulukiusaaminen, koska olin kotioloista johtuen hyvin arka. Mä tuona aikana nukuin kaiken koulusta ylijäävän ajan, itkin jatkuvasti, lihoin paljon ja olin ihan rehellisesti ottaen sekaisin. Diagnoosia ei koskaan tehty koska en osannut hakea apua ja vanhempieni mielestä meillä ei ollut koskaan mikään vikana.



Mut mun olo parani heti kun pääsin pois kotoa ja koulusta. Mä olen nykyään kaikin tavoin terve, tavallinen ja onnellinen ihminen. Enkä koe olevani mitenkään helposti masentuva, en ota pettymyksiä epänormaalin raskaasti enkä vaadi itseltäni tai toisilta liikaa. Mä koen että omalla kohdallani toi "masennus" oli vaan terve reaktio kestämättömään tilanteeseen.

huono itsetunto

ja muutenkin vähän riippuvuusongelmainen (läheisriippuvuus ja paljon alkoholinkäyttöä) ikävuosien 16 ja 21 välillä, eli noin viitisen vuotta aika pihalla ja ahdistunut.



21-vuotiaana tulin raskaaksi, ja se muutti elämäni. Toivuin syömishäiriöistä ja parin vuoden sisällä myös masennuksesta, riippuvuusoireista ym. Noin 25-vuotiaana aloin olla aivan eri ihminen: positiivinen, tarmokas, tulevaisuuteen orientoitunut, aidosti elämästä nauttiva. Nykyään olen äärimmäisen onnellinen kolmekymppinen. Arvostan jokaista päivää ja nautin suunnattomasti elämän pienistä iloista.



Ja perheessäni ei koskaan ole ollut mitään vikaa. Vanhempani ovat nähdäkseni lähes täydellisiä, ihania ihmisiä, jotka ovat aina antaneet minulle rajat ja suunnattomasti rakkautta. - En tiedä vielä tänäkään päivänä, mistä se kaikki kipu ja synkkyys tuli, en myöskään tiedä, miten pääsin siitä kaikesta niin hyvin yli ilman terapiaa. Minä kai vain kasvoin sen elämänvaiheen yli. Tietysti lapsen saaminen toi elämääni toivoa, iloa ja motivaatiota, mutta en minä hetkessä parantunut...

holhoamasta ja tasoittelemasta maata edessäni.



Toisaalta masennus johtui varmaan myös monta vuotta jatkuneesta koulukiusaamisesta, ilkeästä isästä, huonosta ilmapiiristä kotona ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

vanhemmista johdu, mutta omalla kohdallani he oli kyllä iso syy omaan pahaan olooni.

ja nyt 26-vuotiaana, pienen tytön äitinä olen taas "normaali" ja onnellinen, naimisissa ja mukava työpaikka.

Olin teininä onnellinen, nykyään masentunut. Eikä johdu vanhemmista, vaan aikuisiällä tapahtuneista asioista. Eräs ystäväni oli teininä masentunut, hänellä syy kyllä löytyi vanhemmista.

pariin otteeseen, ensin 15-vuotiaana, sitten 18-vuotiaana. Mulla masennukset liittyny aina suuriin elämänmuutoksiin, vanhempien avioeroon jne. Nykyään olen ihan onnellinen aikuinen, tosin ahdistun ja stressaannun aika herkästi, varsinkin suurista elämänmuutoksista. Esim nyt kun odotan esikoista niin on ollut alakuloa, mutta uskon sen kuuluvan asiaan.



Käykö lapsesi psykologilla? Kyllähän se masennus voi uusiutua aikuisena, mutta ei sitä kannata pelätä nyt. Jos uusiutuu niin siihenkin saa apua.

Mulla ainaki ne ahdistukset sun muut menee ohi ilman mitään ulkopuolisen apua, kun osaan itse käsitellä asioita. Teininä masennus voi siksikin olla niin voimakasta, koska ei ole kykyä käsitellä niitä tuntemuksia.

Mutta tiedostan sen että minulla on aina vähän riskiä masennus-tyyppiseen oireiluun, jos elämässäni on jostain syystä paljon ulkoisia stressitekijöitä.

Johtui/johtuu varhaislapsuudestani.

On mm viillellyt itseään. On kiltti, hyvinmenestynyt, lahjakas ... Ei osaa tai halua kertoa syytä alakuloon. Emme kuulemma vaadi häneltää liikaa tms

ap

Mut aika synkkyyteen taipuvainen olin teininä, eikä elämässä ollut mitään selkeää päämäärää. Vaikka liittyyhän nuoruusikään aina jonkin verran ahdistusta. Onnellinen ja ainakin melkein tasapainoinen olen nyt kolmikymppisenä.

Olin jo ala-aste ikäisenä masentunut, todettiin yläasteella pitkäänjatkunu vakava depressio. Päihteet olivat vahvasti kuvioissa täysikään asti, katkoja ja pitkä huumekuntoutus. Masennus parani, kun elämä taas mallillaan. Raitis olen, ei muuta päihteitä kuin kahvi, kahden lapsen äiti ja onnellinen. Välillä tulee masennukseen viittaavia ajatuksia, alakuloisuutta ja unettomuutta, silloin tekee mieli kamaakin, mutta ne menee ohi. Osaan nykyään puhua, mikä onkin ollu se tärkein osa tätä masennuksesta ja addiktiosta paranemiseen. Ei mulla ole lääkkeet koskaan mitään muuta tehneet kuin lisää hallaa vaan. Joillekin joku mielialalääke voi olla avuksi, terapian ohella.



Eikä todella johdu vanhemmista, sitä virhettä masentuneen nuoren vanhempien ei kannata tehdä, että rupeavat itseään syyttämään. Se ei varmasti auta ketään, päinvastoin. Itselläni ainakin tuli vaan kamalat syyllisyydet, että aiheutan vaan huolta yms. mikä sitten vaan pahensi oloa.

kokemuksia?

vuoden masentunut. Itketti, enkä tiennyt miksi. Maailma ahdisti vaan.. Siihen aikaan masennuksesta ei juuri puhuttu. En koe, että se olisi johtunut vanhemmista, minulla oli turvallinen ja tukeva koti ja perhe.

Sitten synkkä aika meni ohi ja minusta kasvoi ihan onnellinen ja tasapainoinen aikuinen.

Kaikkea hyvää lapsellesi ja sinulle!

Jutelkaa ja hakekaa apua, jos ei ala hellittää..

Heillä oli todella luutuneet ja ahtaat asenteet ihan kaikkea kohtaan. En saanut olla se kuka olin.



Nykyään olen onnellinen aikuinen, joskin piti taistella tie tähän onnellisuuteen.

Nyt menee ihan hyvin, vaikka välillä onkin vaikeampia jaksoja. Kuten joku sanoi aikaisemmin, niin aikuisena osaa paremmin käsitellä tunteitaan ja masennusta.

ja lisäksi ihan sekaisin itseni kanssa.



Pari aika rankkaa vuotta oli vielä aikuisenakin, mutta nyt on sellainen olo, että nuo rankat ajat ovat takana päin.



En osaa sanoa, mistä masennukseni johtui, ehkä kotitilanteelta oli joku vaikutus asiass, mutta ihan pelkästään vanhempieni syyksi en sitä laittaisi.



Ja minusta kasvoi vuosien jälkeen (ja aika rankkojen kokemusten jälkeen) onnellinen ja täyttä (perhe-)elämää elävä aikuinen.



Menneisyyden vuoksi minun on helppo ymmärtää ja auttaa vaikeuksien ja masennuksen kanss kamppailevia ja se on ehkä parasta mitä siitä ajasta jäi jäljelle. Toki olen muutenkin sitä mieltä, että se vaihe elämässä muovasi minusta sen mitä olen tänä päivänä.



Mutta siis summa summarum, jos nuorena kärsii masennuksesta, niin se ei tarkoita sitä, että olisi tuomittu olemaan masentunut loppuelämäänsä.

noin 16-17 vuotiaana kävin nuorisopsykan polilla. Tuolloin masennus johtui pitkälti perheestä (ristiriidat, vanhempien "mielenkiintoiset" kasvatusmetodit jne). Nyt kolmekymppisenä aikuisena olen edelleen masentunut, tälläkin hetkellä hoidon piirissä. Paljon olen joutunut lapsuuden/nuoruuden asioita työstämään. Vanhemani eivät kuitenkaan mielestään ole tehneet mitään väärin. Mainittakoon, etten ole perheeni lapsista ainut jolla mielenterveysongelmia...