Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden lapsi kiukuttelee kaikesta?
13.10.2022 |
Otsikko on kärjistys, ei tietenkään kaikesta. Mutta niin usein ja niin monesta asiasta, että alkaa tuntua, että kaikesta. Päivät yhtä kiukuttelua aamusta iltaan. Vaikka yritän olla kuunteleva äiti eli asiat voisi hoitaa helposti kanssani puhumalla ilman kiukkua, ja vaikka koskaan ei ole saanut kiukuttelemalla tahtoaan läpi. Ja on selitetty, että saa jatkossakaan. Onko tämä joku temperamenttijuttu vai mikä? Ja miten sen saa loppumaan?
Kommentit (24)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä ikäinen lapsi? Oman kokemukseni mukaan kiukkuaminen menee kausittain. Aiheuttajana voi olla syysväsymystä, uhmaa, koulu-uupumusta, mitä tahansa. Ei sitä kiukkuamista kokonaan lopetettua saa ja onhan se osittain temperamenttikysymyskin, jatkat vain samaan malliin niin kyllä se jossain vaiheessa vähentyy.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen lapsi? Oman kokemukseni mukaan kiukkuaminen menee kausittain. Aiheuttajana voi olla syysväsymystä, uhmaa, koulu-uupumusta, mitä tahansa. Ei sitä kiukkuamista kokonaan lopetettua saa ja onhan se osittain temperamenttikysymyskin, jatkat vain samaan malliin niin kyllä se jossain vaiheessa vähentyy.
4,5-vuotias. En toivo kiukuttelun loppuvan kokonaan, koska tietenkin lapset välillä kiukuttelee. Mutta että koko ajan. Se on aika raskasta. Lapsella itselläänkin on jo selvästi paha mieli asiasta.
Ap
Meillä kiukutteluvaiheet myös menneet vaiheittain. Usein juuri kun tuntuu, että en kestä enää ollenkaan, vsihe helpottaa. Joten tsemppiä ja pitkää pinnaa!
Vierailija kirjoitti:
Meillä kiukutteluvaiheet myös menneet vaiheittain. Usein juuri kun tuntuu, että en kestä enää ollenkaan, vsihe helpottaa. Joten tsemppiä ja pitkää pinnaa!
Kiitos tsempistä! Sitä tarvitaan. Minulla ei ole oikein ketään, joka tsemppaisi (mies vain valittaa minulle lapsen mentyä nukkumaan lapsen kiukuttelusta, ei tsemppaa yhtään). Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uhmaikä (tai tahtoikä, miten nyt haluaa kutsuttavan). Lapsi itsenäistyy, mutta on vielä silti pieni ja tarvitseva. Siitä aiheutuu lapsen sisällä sitten ristiriitaa. Suosittelen antamaan lapselle mahdollisuuksia tehdä omia päätöksiä, mutta ikätasoisesti. Silloin, kun on asia on vanhemman päätettävissä, silloin päätöksestä ei peräännytä. Näin ilmeisesti oletkin toiminut.
Voisitko kuvailla joitain kiukkukohtauksia ja niihin johtaneita syitä, niin katsotaan, keksitäänkö joitain toimivia toimintatapoja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäinen lapsi? Oman kokemukseni mukaan kiukkuaminen menee kausittain. Aiheuttajana voi olla syysväsymystä, uhmaa, koulu-uupumusta, mitä tahansa. Ei sitä kiukkuamista kokonaan lopetettua saa ja onhan se osittain temperamenttikysymyskin, jatkat vain samaan malliin niin kyllä se jossain vaiheessa vähentyy.
4,5-vuotias. En toivo kiukuttelun loppuvan kokonaan, koska tietenkin lapset välillä kiukuttelee. Mutta että koko ajan. Se on aika raskasta. Lapsella itselläänkin on jo selvästi paha mieli asiasta.
Ap
Olet tällä hetkellä ainoa, jolle lapsi voi kiukutella. Tsemppaa päivähoidossa. Korona-ajoista ei vielä ole niin pitkä aika, eli kotona oltiin eikä tarvinnut olla niin sosiaalinen. Iso muutos nyt tuonikäisen elämässä. Vahvista silti lasta positiivisesti: kiittelet yhdessäolosta, kun teillä on ollut mukavaa, mutta älä syyllistä niistä riitasessioista. Lapsi ei pysty parempaan tällä hetkellä. Jutelkaa silti niitä näitä päivän tapahtumista. Kyllä tilanne rauhoittuu. Lisäksi tuon ikäinen käy taas uhmakautta läpi, yrittää vedättää, uskoo osittain omia juttujaan ja on mustasukkainen yms.
t. supernannyn kollega
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä syynä on ollut tulinen temperamentti, joka ryöpsähtää valloilleen heti, jos lapsella on yhtään nälkä.
Vierailija kirjoitti:
Uhmaikä (tai tahtoikä, miten nyt haluaa kutsuttavan). Lapsi itsenäistyy, mutta on vielä silti pieni ja tarvitseva. Siitä aiheutuu lapsen sisällä sitten ristiriitaa. Suosittelen antamaan lapselle mahdollisuuksia tehdä omia päätöksiä, mutta ikätasoisesti. Silloin, kun on asia on vanhemman päätettävissä, silloin päätöksestä ei peräännytä. Näin ilmeisesti oletkin toiminut.
Voisitko kuvailla joitain kiukkukohtauksia ja niihin johtaneita syitä, niin katsotaan, keksitäänkö joitain toimivia toimintatapoja?
Tänään aamupalalla lapsi vain pyöritteli syötävää lautasellaan, ei syönyt mitään ja kiukutteli kun itse samalla keskityin omaan aamupalaani enkä vain häneen, en esimerkiksi vastannut heti kysymykseen, koska suuni oli täynnä leipää. Kiukuttelu vain yltyi, että äiti ei saa syödä vaan äidin pitää heti vastata. Vaihdoin puheenaihetta siirtääkseni lapsen huomion muuhun, jolloin hän vahingossa kolautti varpaansa pöytään ja alkoi kiukkuhuuto. Yritin lohduttaa, mutta kiukku vaan yltyi. Totesin, että aamupala on parasta lopettaa ja siirtyä pukemaan. Ei suostunut pukemaan vaan karjui vain että en pue eikä äiti saa auttaa. Siinä vaiheessa minä jo meinasin repiä hiuksia päästäni että miten jaksan kun päivä alkaa TAAS näin enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä auttaakseni kun lohduttaminen ei kelpaa, auttaminen ei kelpaa, rauhaan jättäminen ei kelpaa, huomion siirtäminen muuhun ei onnistu. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uhmaikä (tai tahtoikä, miten nyt haluaa kutsuttavan). Lapsi itsenäistyy, mutta on vielä silti pieni ja tarvitseva. Siitä aiheutuu lapsen sisällä sitten ristiriitaa. Suosittelen antamaan lapselle mahdollisuuksia tehdä omia päätöksiä, mutta ikätasoisesti. Silloin, kun on asia on vanhemman päätettävissä, silloin päätöksestä ei peräännytä. Näin ilmeisesti oletkin toiminut.
Voisitko kuvailla joitain kiukkukohtauksia ja niihin johtaneita syitä, niin katsotaan, keksitäänkö joitain toimivia toimintatapoja?
Tänään aamupalalla lapsi vain pyöritteli syötävää lautasellaan, ei syönyt mitään ja kiukutteli kun itse samalla keskityin omaan aamupalaani enkä vain häneen, en esimerkiksi vastannut heti kysymykseen, koska suuni oli täynnä leipää. Kiukuttelu vain yltyi, että äiti ei saa syödä vaan äidin pitää heti vastata. Vaihdoin puheenaihetta siirtääkseni lapsen huomion muuhun, jolloin hän vahingossa kolautti varpaansa pöytään ja alkoi kiukkuhuuto. Yritin lohduttaa, mutta kiukku vaan yltyi. Totesin, että aamupala on parasta lopettaa ja siirtyä pukemaan. Ei suostunut pukemaan vaan karjui vain että en pue eikä äiti saa auttaa. Siinä vaiheessa minä jo meinasin repiä hiuksia päästäni että miten jaksan kun päivä alkaa TAAS näin enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä auttaakseni kun lohduttaminen ei kelpaa, auttaminen ei kelpaa, rauhaan jättäminen ei kelpaa, huomion siirtäminen muuhun ei onnistu. Ap
Kuulostaa tyypilliseltä uhmaikäiseltä. Ehkä tuosta huomion siirtämisestä muualle voisi sanoa sellaisen, että mieluummin ehkä selittäisin lapselle "en voinut puhua ruoka suussa, mutta nyt voin puhua" ja vastaus lapsen asiaan. Sanoittamistakin voisi yrittää "sua ärsyttää, etten vastannut heti. Vastaan kyllä aina heti, kun pystyn". Pukeminen toki on sellainen asia, jota ei voi jättää tekemättä, jos johonkin on lähdössä. Lapsi voi päättää pukeeko itse vai vanhempi, mutta jos lapsi päättää että ei kumpikaan, vanhempi pukee väkisin (ei tietenkään satuttaen, mutta kyllä ne vaatteet on päälle saatava).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uhmaikä (tai tahtoikä, miten nyt haluaa kutsuttavan). Lapsi itsenäistyy, mutta on vielä silti pieni ja tarvitseva. Siitä aiheutuu lapsen sisällä sitten ristiriitaa. Suosittelen antamaan lapselle mahdollisuuksia tehdä omia päätöksiä, mutta ikätasoisesti. Silloin, kun on asia on vanhemman päätettävissä, silloin päätöksestä ei peräännytä. Näin ilmeisesti oletkin toiminut.
Voisitko kuvailla joitain kiukkukohtauksia ja niihin johtaneita syitä, niin katsotaan, keksitäänkö joitain toimivia toimintatapoja?
Tänään aamupalalla lapsi vain pyöritteli syötävää lautasellaan, ei syönyt mitään ja kiukutteli kun itse samalla keskityin omaan aamupalaani enkä vain häneen, en esimerkiksi vastannut heti kysymykseen, koska suuni oli täynnä leipää. Kiukuttelu vain yltyi, että äiti ei saa syödä vaan äidin pitää heti vastata. Vaihdoin puheenaihetta siirtääkseni lapsen huomion muuhun, jolloin hän vahingossa kolautti varpaansa pöytään ja alkoi kiukkuhuuto. Yritin lohduttaa, mutta kiukku vaan yltyi. Totesin, että aamupala on parasta lopettaa ja siirtyä pukemaan. Ei suostunut pukemaan vaan karjui vain että en pue eikä äiti saa auttaa. Siinä vaiheessa minä jo meinasin repiä hiuksia päästäni että miten jaksan kun päivä alkaa TAAS näin enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä auttaakseni kun lohduttaminen ei kelpaa, auttaminen ei kelpaa, rauhaan jättäminen ei kelpaa, huomion siirtäminen muuhun ei onnistu. Ap
Kuulostaa tyypilliseltä uhmaikäiseltä. Ehkä tuosta huomion siirtämisestä muualle voisi sanoa sellaisen, että mieluummin ehkä selittäisin lapselle "en voinut puhua ruoka suussa, mutta nyt voin puhua" ja vastaus lapsen asiaan. Sanoittamistakin voisi yrittää "sua ärsyttää, etten vastannut heti. Vastaan kyllä aina heti, kun pystyn". Pukeminen toki on sellainen asia, jota ei voi jättää tekemättä, jos johonkin on lähdössä. Lapsi voi päättää pukeeko itse vai vanhempi, mutta jos lapsi päättää että ei kumpikaan, vanhempi pukee väkisin (ei tietenkään satuttaen, mutta kyllä ne vaatteet on päälle saatava).
Eikö uhmaikä ole joskus 2-3-vuotiaana?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uhmaikä (tai tahtoikä, miten nyt haluaa kutsuttavan). Lapsi itsenäistyy, mutta on vielä silti pieni ja tarvitseva. Siitä aiheutuu lapsen sisällä sitten ristiriitaa. Suosittelen antamaan lapselle mahdollisuuksia tehdä omia päätöksiä, mutta ikätasoisesti. Silloin, kun on asia on vanhemman päätettävissä, silloin päätöksestä ei peräännytä. Näin ilmeisesti oletkin toiminut.
Voisitko kuvailla joitain kiukkukohtauksia ja niihin johtaneita syitä, niin katsotaan, keksitäänkö joitain toimivia toimintatapoja?
Tänään aamupalalla lapsi vain pyöritteli syötävää lautasellaan, ei syönyt mitään ja kiukutteli kun itse samalla keskityin omaan aamupalaani enkä vain häneen, en esimerkiksi vastannut heti kysymykseen, koska suuni oli täynnä leipää. Kiukuttelu vain yltyi, että äiti ei saa syödä vaan äidin pitää heti vastata. Vaihdoin puheenaihetta siirtääkseni lapsen huomion muuhun, jolloin hän vahingossa kolautti varpaansa pöytään ja alkoi kiukkuhuuto. Yritin lohduttaa, mutta kiukku vaan yltyi. Totesin, että aamupala on parasta lopettaa ja siirtyä pukemaan. Ei suostunut pukemaan vaan karjui vain että en pue eikä äiti saa auttaa. Siinä vaiheessa minä jo meinasin repiä hiuksia päästäni että miten jaksan kun päivä alkaa TAAS näin enkä tiedä mitä minun pitäisi tehdä auttaakseni kun lohduttaminen ei kelpaa, auttaminen ei kelpaa, rauhaan jättäminen ei kelpaa, huomion siirtäminen muuhun ei onnistu. Ap
Kuulostaa tyypilliseltä uhmaikäiseltä. Ehkä tuosta huomion siirtämisestä muualle voisi sanoa sellaisen, että mieluummin ehkä selittäisin lapselle "en voinut puhua ruoka suussa, mutta nyt voin puhua" ja vastaus lapsen asiaan. Sanoittamistakin voisi yrittää "sua ärsyttää, etten vastannut heti. Vastaan kyllä aina heti, kun pystyn". Pukeminen toki on sellainen asia, jota ei voi jättää tekemättä, jos johonkin on lähdössä. Lapsi voi päättää pukeeko itse vai vanhempi, mutta jos lapsi päättää että ei kumpikaan, vanhempi pukee väkisin (ei tietenkään satuttaen, mutta kyllä ne vaatteet on päälle saatava).
Eikö uhmaikä ole joskus 2-3-vuotiaana?
Silloinkin. Uhmaikä alkaa 2-vuotiaana ja loppuu tyypillisesti 5-vuotiaana. Se käsittää monia eri uhmakausia ja yksi niistä sijoittuu juuri 4-vuotiaille. Toisaalta vielä varsinaisen uhmaiän jälkeenkin on vielä uhmamaisia kausia, myös kouluikäisillä.
Vierailija kirjoitti:
Meillä syynä on ollut tulinen temperamentti, joka ryöpsähtää valloilleen heti, jos lapsella on yhtään nälkä.
Tulinen temperamentti näkyisi kaikessa muussakin. Jos se tulee esille kun on nälkä, niin hänellä on vain nälkä. Verensokeri päässyt alas.
Oikeasti temperamenttisen raivopään äitinä huokailen, kun olisikin lapsi joka pimahtaisi vain ruoka-aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä syynä on ollut tulinen temperamentti, joka ryöpsähtää valloilleen heti, jos lapsella on yhtään nälkä.
Tulinen temperamentti näkyisi kaikessa muussakin. Jos se tulee esille kun on nälkä, niin hänellä on vain nälkä. Verensokeri päässyt alas.
Oikeasti temperamenttisen raivopään äitinä huokailen, kun olisikin lapsi joka pimahtaisi vain ruoka-aikaan.
Miten jaksat, kun lapsi on temperamenttinen raivopää? Mikä sinua itseäsi auttaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä syynä on ollut tulinen temperamentti, joka ryöpsähtää valloilleen heti, jos lapsella on yhtään nälkä.
Tulinen temperamentti näkyisi kaikessa muussakin. Jos se tulee esille kun on nälkä, niin hänellä on vain nälkä. Verensokeri päässyt alas.
Oikeasti temperamenttisen raivopään äitinä huokailen, kun olisikin lapsi joka pimahtaisi vain ruoka-aikaan.
No silloin kun lapsi oli pienempi, niin se olikin melkoista 24/7-raivoamista ekat pari-kolme vuotta, minkä jälkeen hän vähän rauhoittui. Nyt kun lapsi on koululainen, niin osaa hillitä käytöstään jo varsin hyvin, mutta nälkäisenä hänestä kuoriutuu esiin todellinen raivopää. Jälkikäteen hän sanoo, että päässä pimenee noina hetkinä vain aivan totaalisesti. Eli väitän kyllä, että se temperamentti vaikuttaa siihen, miten voimakkaita nuo nälkäraivarit ovat.
Onhan noita tuollaisia paljonkin.
Vierailija kirjoitti:
Adhd
Heh! Miksi lapsien huono käytös yritetään nykyään aina selittää adhd:lla vaikka se harvoin pitää paikkaansa? Siksikö, että kaltaisesi laiskat vanhemmat voivat vetäytyä vastuustaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä kiukutteluvaiheet myös menneet vaiheittain. Usein juuri kun tuntuu, että en kestä enää ollenkaan, vsihe helpottaa. Joten tsemppiä ja pitkää pinnaa!
Kiitos tsempistä! Sitä tarvitaan. Minulla ei ole oikein ketään, joka tsemppaisi (mies vain valittaa minulle lapsen mentyä nukkumaan lapsen kiukuttelusta, ei tsemppaa yhtään). Ap
Heitä tuollainen mies roskiin.
Nyt ap ja lapsi molemmat jonnekin lomamatkalle.
Mietin joka päivä mitä oikein teen väärin, kun lapsi kiukuttelee jatkuvasti. Ja mitä olen tehnyt väärin. En vain löydä syytä, olen yrittänyt olla hyvä äiti, niin hyvä kuin vain osaan. Alan olla itsekin kohta kiukkuinen koko ajan, kun minulle vain kiukutellaan. Inhoan itseäni siitä, mutta kai jokaisella, minullakin, tulee jossain vaiheessa jaksamisen raja vastaan. Ap