Ulkonäkökompleksi eri ikäisenä.

Teininä harmitti kaikki. Olin mielestäni hirviömäisen ruma, täysin epämuodostunut sekä kropaltani että vartaloltani. Kaikki muut oli minusta jollain tapaa nättejä, vain minä sellainen jossa ei ollut yhtään kaunista piirrettä. Eristin itseni aika tehokkaasti muista sitten, kiusattukin kun olin. 

20 v. eteenpäin pääsin jonkin verran yli ulkonäköni pakkomielteisestä miettimisestä, varsinkin kun menin yliopistoon opiskelemaan ja keskityin niihin asioihin, opintoihin. Ei sitä ollut enää aikaa ja voimavaroja omaa pärstää ja sen vikoja vatvoa kovin paljoa. Välillä toki kun jostain heijastukseni tai peilikuvani näin, ajattelin että hyi hemmetti, ja tuli sellainen jonkin näköinen tuskan kouraisu, kun ajattelin etten tule koskaan samaan edes seksiä saati miestä vakituiseksi kun olen niin ruma. 

No, löysin kuiitenkin välillä sitten miehiä vaikka olinkin aika erakko sosiaalisten tilanteiden pelkoni takia. Tuli sitä muutama kerta oltua ihan parisuhteissakin, ja se vähän paransi tuota itseluottamusta. Aloin jossain 30 paikkeilla ajatella, että olen loppujen lopuksi aika tavallisen näköinen pallinaama, en mikään poikkeuksellisen ruma. Että eipä suurin osa muistakaan niin ihmeellisiä ole, joten mitä tässä häpeilemään. Välillä sitten taas kyllä tietyistä mielestäni erityisen rumista ulkonäköni piirteistä ahdistelin mutta se ei ollut mitenkään jokapäiväistä. 

40 paikkeilla aloin sitten lihoa paljon. Sitä ennen olin ollut vähän liiankin laiha kuikelo. Hassua oli, että lihomisen myötä kaikki ulkonäköpaineet poistui, vaikka voisi kuvitella toisin päin. Ensin tosin ahdisti makkarat yms mutta sitten kun paino meni sairaalloiseen ylipainoon asti, niin totesin että tällainen nyt vaan olen ja pakko se on hyväksyä. Eikä sillon enää jotkut naaman piirteet, lantion muoto tms. paljon ahdistaneet, kukaan ei sellaisia edes huomaa vaan kyllä kaikki huomaa vaan että onpa lihava nainen. Ja se oli jostain syystä mulle ihan ok aika helposti. Olen edelleen lihava enkä välitä ulkonäöstäni ollenkaan.