Umpikuja

Tiedättekö sen tunteen, kun teillä on sellainen suhde, että ette voisi koskaan erota. Jatkatte toistenne lauseita ja tuntuu, kuin olisitte aina olleet yhdessä. Nauratte yhdessä kaikelle, jatkatte toistenne lauseita. Kaikki on hyvin eikä mikään voisi olla huonosti, ei koskaan.

Olen tavallaan tosi onnekas, että olen saanut kunnian kokea tällaisen suhteen. Moni, varmaan suurin osa, ei koskaan löydä sitä onnea, mitä todella rakastunut pari voi kokea monta vuotta. Mutta olen saanut kokea tämän, toistakymmentä vuotta pitkässä suhteessa. Joka kuitenkin on ohi.

Niin, on käytännössä mahdotonta ymmärtää elämää. Miten tällainenkin suhde voi todellakin ajautua sellaiseen umpikujaan, että sieltä ei vaan päästä pois. Epäusko on päällimmäinen tunne. Kelaat kerta toisensa jälkeen kaiken, suhteen alkuun, kaiken suhteen aikana tapahtuneen, ja sitten nykyhetken, joka on umpikuja. Ja lopputulos on se, että et löydä mitään vastausta mihinkään. Miksi näin käy? Onko tämä vain luonnonlaki?

Ainoa järkevä selitys on, että me ihmiset emme sitten kuitenkaan ole niin yksiavioisia. Ensin on ihastumisvaihe, sitten rakastumisvaihe. Sitten tulee lapsia, jos tulee. Sitten se ajan oloon tasaantuu, ja lopulta inhoatte toisianne. Tämä kaikki on biologiaa, kemiaa ja luonto toimii niin. En keksi mitään muuta, en todellakaan.

Nykyhetki on kuitenkin umpikuja, ja ainoa realiteetti on, että suhde on ohi. Se tiputtaa, vetää tyhjäksi ja kyynistää. Miten täydellisinkin suhde, jossa on rakkautta, voi päättyä näin - ilman järkevää syytä?