Onko teistä kukaan seurustellut hullun taiteilijan kanssa? Miten sujuu?

En taiteilijan kanssa mutta hullun kanssa olen seukannut joo.

Onhan näitä voimakkaasti tuntevia ja luovia, mutta heissä on paljon mielenterveydeltään normaaleja silti. Miksi siis valita taakakseen hullu?

Sanotaan nyt näin, että yllättäviä käänteitä riitti.

Jännittävää kunnes taiteilija saa ajatuksen liittää penikseni osaksi taideteostaan ilman läsnäoloani.

Runoilijan kanssa vuosi myrskyistä suhdetta oli. Sitä hallitsi hänen bipolaarihäiriönsä hyvin vahvasti sitä suhdetta. Mielialat ja käyttäytymiset meni ääripäästä toiseen, eikä hän edes yrittänyt hakea apua koska hänestä taide syntyy tuskasta ja draaamasta ja koki siis sen mitä muut sanoisivat sairaudeksi luovuutensa lähteeksi. Hän oli ja on kiehtovin tuntemani ihminen: syvällinen, älykäs, herkkä, mutta parisuhteeseen en kyllä pystynyt, erityisesti maniakäytökset kuten jatkuva dokaaminen (ja sen kutsuminen hurmaavaksi boheemiksi taitelijaelämäksi minkä takia siitä ei saa jäkättää), pettäminen, tuhlailu ja oudot tempaukset kuten yhtäkkiä ilmoittamatta ulkomaille lähtö teki sen ettei jaksanut. Ystäviiä ollaan vieläkin, tämä toimii hyviin nyt kun ei tarvikaan luottaa häneen eikä katsella sitä menoa joka päivä.

Erään taidealan ihmisiä tunnen paljon. Mutta hulluja heistä on vähemmistö, mitä sanoisin, ehkä 20 %. Voimia tai hoitoa tai sosiaaliapua heille!

Raskasta. Keski todella kauan huomata että olikin oikeasti todella itsekäs ihminen. Luovuus on tekosyy huonoon käytökseen ja kohteluun.

Kyllä nämä hullut taidepiireissä tiedetään. Ketuttaa kun tulevat häröilemään bileisiin tai kokouksiin tai pummaamaan.

Hulluja taiteilijoita ovat vain ne, joilla menee huonosti, eli ne, jotka eivät ole onnistuneet tekemästä taiteesta ammattia ja yleensä pelkästään siksi, etteivät tee tarpeeksi tunteja tullakseen hyväksi. Kuka tahansa voi olla taiteen ammattilainen, jos harjoittaa osaamistaan 40+ tuntia viikossa, eli ihan normaali työviikko, jota kaikki muutkin tekevät.

Ovat usein narsisteja.

Taiteilijan hulluus on myytti, joka elää suotta syyttä ihmisten mielissä. Toista sataa vuotta sitten  elettiin aikaa, jolloin tahdottiin nähdä taiteilija poikkeusyksilönä, jonkinlaisena hulluna nerona. Ajattelu liittyi isompaan kuvioon, jonka voisi tiivistää siihen, että 1900-luku muistetaan yksilön vuosisatana. Nykyään, jo pitkään, taiteilijat ovat olleet ihan muuta, varsinkin taiteen ammattilaiset. Kaikenlaisia "olen hullu ja hillun" -taiteilijoita tapaa lähinnä wannabe-harrastelijoissa, joille taiteilijuus on itse tekemistä enemmän taiteilijaimagon epätoivoista luomista ja ylläpitoa.

Moni lievästi hullu on osa-aikainen taiteilija. Sillä saa identiteetin, sosiaalista elämää, elämäänsä sisältöä, arvostustakin voi saada. Kivempaa olla taiteilija kuin pelkkä hullu. 

En ole seurustellut, kun olen itse sellainen. 

Lue Joonatan Tolan kirjoittama Punainen planteetta.