Muita syrjäyyneitä ja yksinäisiä, joilla on ollut elämässä isoja menetyksiä/takapakkeja, miten olet noussut takaisin normaaliin elämään?

Minä. Olin 10 vuotta mt- ja päihdeongelmien takia syrjäytynyt. Nyt valmistumassa yliopistosta 35 vuotiaana ja hyvä työpaikka tiedossa. En silti osaa täysin vastata kysymykseesi, koska olen edelleen yksinäinen. Elämänlaatu on kuitenkin parantunut kun ulkoiset puitteet on kunnossa. 

Keinot on toki rajoitteista kiinni. Itse olen saanut otteen elämästää kahden suuren vastoinkäymisen jälkeen asettamalla itselleni tavoitteen jonka haluan saavuttaa. Sen jälkeen olen hitaasti, mutta varmasti edennyt kohti tavoitetta. Aikaa on kulunut 2-5 vuotta tavoitetta kohden.

Aloin hiljalleen ulkoilla ilta aikoina, aloitin lääkityksen ja terapian, hiljalleen vointini ja itsevarmuuteni koheni sen verran, että uskaltauduin hakemaan melko "vähäpätöistä" osa-aika työtä, jonka sitten sainkin. En voinut, enkä olisi uskaltanutkaan hakea vaativampaa koulutustani vastaavaa työtä, koska alkuun tarvitsin melko vahvaa lääkitystä yksinkertaisesti kyetäkseni päivittäin sinne ihmisten ilmoille ja lääkitys hidasti jossain määrin henkistä suorituskykyäni. Sanotaan vaikka näin, että minulla oli takataskussa amk-paperit, mutta jouduin ensimmäisinä vuosina tyytymään työhön, jota lähes kuka hyvänsä pystyy tekemään ilman koulutusta. Työn kautta sain kuitenkin rutiinia ja itseluottamusta sekä muutaman kaverinkin, joiden kautta lopulta törmäsin nykyiseen mieheeni.

Nyt elän melko normaalia, suht koht koulutustani vastaavaa täysipäivä työtä tekevän ihmisen parisuhde elämää ja muutama kaverikin löytyy. Olen hyvin kiitollinen tästä aivan normaalista elämästä loma-aikojen mökkeilyineen, risteilyllä käymisineen jne.

Ennen muutosta olin linnoittautunut kotiini ja keikuin jo varsin lähellä itsemurhan toteuttamista, olin niin surullinen, epätoivoinen ja ahdistunut tilanteestani. Saatoin viettää neljän seinän sisällä jopa viikkoja yhteen menoon ja lopulta jopa roskien vieminen ulos pelotti. Melkoinen muutos siis.

Toivoa siis on, mutta vaatii se toki jossain määrin omaakin aloitteellisuutta ja usein alkuun vankkaa lääkitystä, että asiat lähtevät oikeasti muuttumaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olin 10 vuotta mt- ja päihdeongelmien takia syrjäytynyt. Nyt valmistumassa yliopistosta 35 vuotiaana ja hyvä työpaikka tiedossa. En silti osaa täysin vastata kysymykseesi, koska olen edelleen yksinäinen. Elämänlaatu on kuitenkin parantunut kun ulkoiset puitteet on kunnossa. 

Mukava kuulla. Miten sait aikaiseksi siirtyä syrjäytyneen elämästä yliopisto opiskelijaksi?

Tarvitsitko lääkitystä tai jotkin muuta tukea ja apua?

Sain opiskelupaikan, mutta monen vuoden työttömyys jättää tietysti aukon cv:hen ja voi olla, että työpaikkaa ei tule koulutuksesta huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Keinot on toki rajoitteista kiinni. Itse olen saanut otteen elämästää kahden suuren vastoinkäymisen jälkeen asettamalla itselleni tavoitteen jonka haluan saavuttaa. Sen jälkeen olen hitaasti, mutta varmasti edennyt kohti tavoitetta. Aikaa on kulunut 2-5 vuotta tavoitetta kohden.

Järkevän kuuloinen strategia.

Päihdeongelmaisen, vakavasti masentuneen tai sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivän rajoitukset saattavat olla hyvinkin erilaisia ja näin ollen myös avaimet muutokseen.

Olen kuitenkin huomannut, että varsin usein mt-ja päihdeongelmat kulkevat käsi kädessä. Loogista sinällään, että esimerkiksi sosiaalista rajoittuneisuutta tai ahdistusta aletaan helpottamaan päihteiden avulla ja kyllähän niistä (aluksi) apua saakin. Valitettavasti loppuviimein ongelmat tuppaavat näin usein kasaantumaan.

Saanko kysyä, millaisia tavoitteita olet asettanut ja millaisia ovat/olivat rajoitteesi?

Itse pääsin takaisin työelämään silkalla mielenlujuudella ja osittain lääkityksellä. Jaksoin 10 vuotta, mutta sitten tuli seinä vastaan, ei vaan enää jaksanut, olin henkisesti aivan lopussa. Moni sanoo, että paniikkihäiriöiselle parasta on itsensä altistaminen, mutta tuossa kannattaa kuitenkin olla itselleen armollinen ja tuntea omat rajansa ja voimavaransa, liika on yleensä liikaa ja johtaa vain sairaseläkkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä. Olin 10 vuotta mt- ja päihdeongelmien takia syrjäytynyt. Nyt valmistumassa yliopistosta 35 vuotiaana ja hyvä työpaikka tiedossa. En silti osaa täysin vastata kysymykseesi, koska olen edelleen yksinäinen. Elämänlaatu on kuitenkin parantunut kun ulkoiset puitteet on kunnossa. 

Mukava kuulla. Miten sait aikaiseksi siirtyä syrjäytyneen elämästä yliopisto opiskelijaksi?

Tarvitsitko lääkitystä tai jotkin muuta tukea ja apua?

Lapsen saaminen ja psykoterapia oli mun kohdalla ne isoimmat jutut. Ensimmäinen synnytti tarpeen jälkimmäiselle, jossa tajusin että en olekaan mikään umpisurkea ihminen ja uskalsin alkaa tavoitella unelma-alalle pääsyä. Kolme hakukertaa vaati, että pääsin sisään haluamalleni alalle, koska lähtöpisteet ja opiskelutaidot oli aika surkeat. Psykoterapia on oikeesti paras sijoitus mitä voi elämälleen tehdä.