oletko koskaan yksinäinen?

ja sukulaisia kylässä tai me/mä niillä.



Ja on lapset ja mies.



Joskus parikymppisenä olin yksinäinen ja tunsin itseni yksinäiseksi, mutta nykyään on kääntynyt ihan päinvastaiseksi, milteipä toivon että saisin välillä olla vaikkapa viikon tai kaksi niin, ettei meillä kävisi kukaan tai itse ei tarvisi käydä kenelläkään.

Mulla sama tilanne, kaverit kaukana. Nykyisellä asuinpaikkakunnallani mulla on tuttuja vain mieheni kautta, ei ketään omia kavereita, saati ystäviä. Syytän tilanteesta lukuisia muuttojani eri kaupunkeihin opiskeluiden ja vaihtelunhalun vuoksi. Nykyisin onkin jo paljon hankalampaa tutustua, olen kahden pienen lapsen kotiäiti pienellä paikkakunnalla. Missä minä ketään tapaisin??

mistä päin oot? minkä ikäinen oot? :)

mulla myös kaks lasta..:P

Minullakin asuu parhaimmat kaverit ja ystävät toisilla paikkakunnilla. Täälä muutama hyvä kaveri. Lähinnä olen yksinäinen silloin kun mieheni lähtee esim. pääsiäisenä viihteelle ja minä jään yksin kotiin, kun ei ole ketään kuka lähtis minun kanssani. Kaikki menot täälläkin asuvien kanssa pitäisi sopia hyvissä ajoin että aikataulut matsais. Mutta onneks tällaista tapahtuu harvoin. Joskus vain tulee hylätty olo.

ja Keski-Suomesta. Entäs sinä?

ja (piittaamaton) mies. Haluaisin että minulla olisi joku jonka olkapäähän nojata kun on vaikeaa ja joka olisi kiinnostunut minun hyvinvoinnistani:(

ympärilläni ole ihmisiä. Pelkään myös lähes paniikinomaisesti hylätyksi tulemista.



Muutamaan vuoteen en ollut muistanut tätä tunnetta, mutta nyt kun nuorin lähti kouluun, ahdistus tuli takaisin.



Pelkään jo nyt vanhenemista ja sitä, että jään yksin ja olen avuton.

oon 27 satakunnasta. onko sul jotain spostia minkä voit antaa?

Olen tottunut olemaan yksikseni ja sitten miehen ja perheen kanssa.

Ihmisistä on vaan enimmäkseen vaivaa ja varsinkin sukulaiset kuitenkin arvostelevat ja haukkuvat aina.

Opiskelujen jälkeen mun ystävät muutti muualle ja itsekin pienelle paikkakunnalle... täällä on yks ystävä ja hänkin on muuttunut etäiseksi sen jälkeen kun sain lapsen... Tosin osittain oma vika se kun en enää jaksa hänen luonaan vierailla... hänellä siis omaa perhettä myös.

Töissä ollessani en kokeunut niinkään olevani yksinäinen kun koko ajan oli porukkaa ympärillä ja muutama työkaveri muodostunut miltei ystäväksi asti ;) äitiyslomalla nyt ja välillä oikein vituttaa kun ei ole juttukaveria päivisin :(

mulla 2 lasta ja mies. mies tekee pitkiä päiviä töitä ja olen lasten kanssa jumissa kotona ilman autoa. kaverit asuu eri paikkakunnalla ja näin ollen ei tule kyläiltyä heilläkään usein. mistäpäin olet?

Yksinäisyyden tunne iskee kun huomaa, että ainoat perheen ulkopuoliset kontaktit tuntuu olevan kaupan kassat. Eihän se ihan totta ole, näen ystäviäni ja juttelemme puhelimessa viikoittain. Silti parikin päivää ilman tolkullista aikuista seuraa voi tehdä olon tosi yksinäiseksi. Onneksi on hiekkalaatikko-tuttuja, joista osa on jo ihan ystäviäkin.

Toinen lapsista päivisin koulussa ja toisen kanssa kotona..mies pitkiä päiviä töissä ja asumme hiukan "korvessa" lähellä ei leikkipuistoja tms. täytyy aina lähteä autolla johonkin.

Muutamat tuttavat kenellä välillä kyläillään ovat päivisin töissä ja iltapäivisin niin kiireisiä etteivät kerkeä vieraita ottaa vastaan, vierailut sijoittuu lähinnä pitkille pyhä vapaille, lomille yms..eli harvoin!!



On todella kurjaa ja turhauttavaa kun ei ole aikuista juttu seuraa, olo on todella yksinäinen :/

Tiedän, että tämä yksinäisyyden tunne saa mut valtaansa juuri siksi, että olen kotona eikä ympärillä tosiaan ole paljon ihmisiä, kuten töissä ollessa oli. Ei se sitä silti helpota, tuntuu pahalta ja yksinäiseltä kaikesta huolimatta.



Mä muutin aikoinaan tänne (Jyväskylään) opiskelujen perässä, kuinkas muuten. Täällä on tietysti joitakin kavereita opiskeluajoilta, joitakin on tullut töistä ja sitten muutamia äitipiireistä, mutta ei heistä kukaan ole sellainen ystävä tai kaveri, jolle esimerkiksi soittaisin vain kyselläkseni kuulumisia tai jutellakseni. Eikä heistäkään kukaan minulle soita. Ne vanhat kaverit jäivät tietysti entiseen kotikaupunkiin, ja vielä enemmän etäännytti mun lasten saaminen - muut vanhat kaverini viettävät edelleen vallan huoletonta ja lapsetonta elämää.



Täällä "paikallisella" hiekkalaatikolla, eli lähimmässä leikkipuistossa, tunnen itseni ihan totaalisen ulkopuoliseksi. Muilla äideillä on kyllä samanikäisiä lapsia (ikähaitarilla 0kk-5v) kun minulla, tapaamme useamman kerran viikossa siellä hiekkalaatikolla ja juttelemme ns. turvallisista aiheista: lasten yöunista, uhmakausista, väsymyksestä ja lasten vaatteista ja -tarvikkeista. Täytyy myöntää, etten tiedä edes suurimman osan näiden äitien nimiä - joskaan hekään eivät tiedä minun. En ole kysynyt kenenkään nimeä enkä esitellyt itseäni, eikä kukaan ole kysynyt minun nimeäni eikä esitellyt itseään. Valtaosa näistä äideistä on minua 7-10 vuotta vanhempia (minä olen 25v), ja se äiti, jonka kanssa juttelen eniten, on se toinen, joka "ei kuulu joukkoon" - se, joka on minua 15 vuotta vanhempi, mutta lapset ovat samanikäisiä kuin meillä muilla.



Mieheni on päivät töissä, ja silloin kun hän on kotona, hän haluaa viettää aikaa lastensa kanssa. Se on tietysti hyvä, en valita yhtään, mutta siitä valitan, että kun lapset ovat nukkumassa, kuten nyt, mies istuu läppäri sylissä tv:n ääressä tekemässä töitä tai jotakin muuta tärkeää. Minun kanssani juttelemiselle ei ole aikaa, minun kuulumisiani ei ehdi kuunnella, ei jouda keskustelemaan mistään lapsiin liittyvistä asioista (uskokaa tai älkää, nämäkin neuvotellaan sähköpostitse, minä kirjoitan päiväuniaikaan miehelle sähköpostissa esim. minkälaista vaatetta lapset tarvitsisi yms. asiat, ja mies vastaa sähköpostitse kunhan ehtii) tai ylipäänsä yhtään mistään. Tämäkin asia harmittaa ja painaa mua ajoittain tosi paljon, ja tahtoisin todella jutella siitä jonkun kanssa, purkaa ajatuksiani ja oloani jollekin. Vaan kelle sitä tässä juttelisi, kun puolitutuille ei kehtaa ja ketään hyvää tuttua ei kiinnosta...

koska olen se, jolla ei ole lapsia. Yksinäisyys valtaa mielen esim. juhlapyhinä ja pitkinä viikonloppuina. Perheellisillä on omat menonsa, eivät pidä enää oikeastaan yhtään yhteyttä. Minä saan aina soitella ja kirjoitella sähköposteja. Eivät usein näihinkään enää viitsi vastata. Kun töistä on lomaa, tunnen itseni yksinäiseksi. Onneksi on sisko.

Olen muuttanut pari vuotta sitten toiseen kaupunkiin. Minulla on mies ja lapsi, mutta ei oikeastaan kunnon ystävää. Toki joitakin tuttuja on tullut, mutta silti olo on varsinkin "henkisesti" tyhjä...

Mutta jospa tämä tästä.