Lue keskustelun säännöt.
Huono äitisuhde - äiti sairastuu. Mitä nyt?
19.07.2022 |
En varmaankaan ole yksin tilanteessani. Äitisuhteeni on ollut todella hankala. Vasta omien lasten saamisen jälkeen ymmärsin, miten sairaat välimme ovat.
Asioita olen käsitelty terapiassa ja olen hyväksynyt menneisyyteni.
Välimatkaa on 500 km äitiini, joka on nyt vakavasti sairas. Vaikka olenkin siis melko sinut asioiden kanssa, en vain koe, että voisin mennä äitiäni (ja isääni) auttelemaan vaikka lomalla olenkin. Oman perheen kanssa on omat vaikeudet ja psyykeni ei kestä sitä, että jälleen olisin vanhempieni orja ja uhraisin itsestäni yhtään enempää kuin jo lapsena ja nuorena uhrasin.
Onko vertaistukea? Ja tosiaan lapsuudenperheessäni oli masennusta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa ym. todella ahdistavaa settiä.
Kommentit (17)
Jos äitisi kuolee, pystytkö elämään sen kanssa, että et mennyt katsomaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eihän tuota kukaan muu voi ratkaista kuin sinä itse. Itse tiedät parhaiten, mikä tässä sitten lie oikein tai väärin.
Itse olen varmaan ollut ns. parentifikoitu lapsi: esikoinen, jonka piti aina auttaa nuorempia, pärjätä, hoitaa, menestyä itse. Olen kipuni kipuillut, terapiani käynyt. Kun isäni sairastui vakavasti, olin mukana, viitisen vuotta. Olen edelleen äitini apuna. Rakkauden laita on niin ja näin, mietin sitä usein. Mutta autan, kuitenkin. Vanhempani ovat molemmat ihmisiä, jotka ovat joutuneet jo itse auttamaan pienestä asti. En ihmettele, että meillä meni niin kuin meni, vaikka ei se oikein ollut minua kohtaan, tietenkään. Silti, uskon, että he antoivat minulle sen mitä heillä oli minulle antaa, enempää ei ollut. Toivoivat parasta.
Ja itselleni on tärkeää olla läsnä heille tässäkin kohtaa. Ei paeta, ei kääntää selkää vanhenemiselle, Alzheimerille, elämän lähtemiselle.
Vierailija kirjoitti:
Jos äitisi kuolee, pystytkö elämään sen kanssa, että et mennyt katsomaan?
Itse asiassa tuntuu että pystyisin. Muistan hänet viime tapaamisestamme. Oli eka kerta kun ajattelin että voin tulla tämän ihmisen kanssa toimeen. Annoin tiettyjen asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En tiedä mikä reaktioni olisi nyt.
Ja kun ajattelen toisin päin, äitini ei ole tullut katsomaan minua, kun olin vakavasti sairaana nuorimman lapseni saamisen jälkeen. Olin menettänyt liikuntakykyni. Tokikaan en ollut kuolemassa, mutta oli sairaus, jota ei vielä tiedetty, mitä se on.
Ap
Näytä sille mitä käy, kun isompi ja vahvempi ihminen panostaa kärsimyksen aiheuttamiseen.
Minulla meni välit isäni kanssa, aikuisena, hän juopotteli äidin kuoleman jälkeen ja soitteli yöllä törkyä jne.
Ilmoitin, että en halua olla missään tekemisissä, asuimme n. 600 m päässä toisistamme.
Hän sairastui, en pitänyt mitään yhteyttä, kuoli pari vuotta sitten, hautajaisiin menin, ettei tarvitse tuttujen kovasti ihmetellä.
Ei ole ollut mitään tunnonvaivoja, hänen puheensa olivat todella loukkaavia. Hänen olisi pitänyt olla minulle turva, ei pelkoa minussa ja lapsissani aiheuttava ällötys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos äitisi kuolee, pystytkö elämään sen kanssa, että et mennyt katsomaan?
Minä pystyin. Ei minkäänlaisia omantunnon tuskia.
Minulla tosin ei mitään muunlaista äitiä ollutkaan kuin biologinen synnyttäjä, hylkäsi heti kättelyssä vaikka hänen kanssaan elinkin samassa taloudessa.
Hautajaisissa en ollut. En halunnut teeskennellä.
Ei vaikuta mitään. Kuolkoon yksin, ihan omien valintojensa tulos, ettei kukaan jaksa häntä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En iteklään menny tapaamaan isääni joka oli juoppo eikä ollu elämäsä tekemisissä. Sai syövän soitteli et voitko tulla. Hautajaisiss kävin.
Jos on mulkku eläessään niin ei se muuta mitään vaikka olis kuinka sairas tai tekis kuolemaa.
Kuule, ei ole pakko! Jos vain itse olet sinut sen kanssa ettet mene, niin jätä menemättä. Tai sit autat jotenkin hyvin rajatusti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos äitisi kuolee, pystytkö elämään sen kanssa, että et mennyt katsomaan?
Itse asiassa tuntuu että pystyisin. Muistan hänet viime tapaamisestamme. Oli eka kerta kun ajattelin että voin tulla tämän ihmisen kanssa toimeen. Annoin tiettyjen asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En tiedä mikä reaktioni olisi nyt.
Ja kun ajattelen toisin päin, äitini ei ole tullut katsomaan minua, kun olin vakavasti sairaana nuorimman lapseni saamisen jälkeen. Olin menettänyt liikuntakykyni. Tokikaan en ollut kuolemassa, mutta oli sairaus, jota ei vielä tiedetty, mitä se on.
Ap
Omakaan äitini ei tullut koskaan käymään meillä, vaikka joskus olisi ollut todella tarpeen. Ei tullut häihini, ei lasten ristiäisiin, ei rippijuhliin eikä yo-juhliin. Ja kun ei äitini tullut ei tullut isäkään. Olin todella vihainen ja sitä oli vaikea ymmärtää.
Vasta myöhemmin tajusin sen, että äiti kärsi vaikeasta sosiaalisesta fobiasta, eihän hän koskaan käynyt missään ja jutteli talossa käyvien vieraiden kanssa jostain oven takaa. Silloin lapsena ja nuorena en osannut pitää sitä kummallisena. Myöhemmin, kun äiti sairastui muistisairauteen, hänen pelkotilansa helpottui ja hän lähti kanssani esim veljeni syntymäpäiville.
Nyt äidin ja isän kuolemasta on jo yli 10 vuotta ja ajattelen usein heitä lämmöllä. Huonot eväät saivat kumpikin elämäänsä ja parastaan varmaan yrittivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi edes menisit, jos hänellä kerran on puoliso auttamassa? Itse samanlainen äitisuhde, enkä taatusti mene auttamaan jos sairastuu. En usko, että suren vaikka kuolisi. Sitä saa mitä tilaa.
Mun äiti on myös vakavasti sairas. On todella vaikea ihminen ollut aina ja tehnyt lapsuudestani ja nuoruudestani ja myös aikuisuudestani helvettiä. En ole häneen nyt minkäänlaisessa yhteydessä enkä aio ollakaan. Kun kuolee, en usko, että tunnen omantunnon tuskia asiasta. Miksi mun pitäisi millään tavalla murehtia ihmisestä, joka on ollut mulle saakelin ilkeä aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pystyin palaamaan lapsuudenkotiini vasta, kun äiti oli niin huonossa kunnossa, että pääsi hoivakotiin. Äitini inhosi minua aina enkä ollut hänen kanssaan tekemisissä edes puhelimessa sen jälkeen, kun täytin 30 vuotta.
15 vuotta olin siis yhteydessä vain isääni. Kun äiti pääsi hoivakotiin niin tilanne muuttui ja käyn ihan mielelläni pari kertaa vuodessa isää auttelemassa ja meillä on ihan kivaa yhdessä. Äiti kuoli 3 vuotta sitten, mikä vieritti valtavan mörön hartioiltani.
Isälleni olen antanut mielessäni anteeksi sen, ettei hän koskaan puolustanut minua lapsuudessani vaan äiti sai ilkeillä minulle miten milloinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos äitisi kuolee, pystytkö elämään sen kanssa, että et mennyt katsomaan?
Itse asiassa tuntuu että pystyisin. Muistan hänet viime tapaamisestamme. Oli eka kerta kun ajattelin että voin tulla tämän ihmisen kanssa toimeen. Annoin tiettyjen asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. En tiedä mikä reaktioni olisi nyt.
Ja kun ajattelen toisin päin, äitini ei ole tullut katsomaan minua, kun olin vakavasti sairaana nuorimman lapseni saamisen jälkeen. Olin menettänyt liikuntakykyni. Tokikaan en ollut kuolemassa, mutta oli sairaus, jota ei vielä tiedetty, mitä se on.
Ap
Niin samanlaiset kokemukset!
Itse kävin äitiäni katsomassa, auttamisen jätin sisarukselle. Äidin kuoleman jälkeen en ole itkenyt kertaakaan. Ei vaan ole itkettänyt. Haudallakaan en ole hautajaisten jälkeen käynyt kertaakaan.
Vapaaksi olen tuntenut itseni ensimmäistä kertaa elämässäni.
Tee heistä huoli ilmoitus. Apua on saatavilla. Sinun sitä ei tarvitse itse antaa, etkä todellakaan lähde avuksi, vaan hoidat oman perheen asioita sillä energialla mikä muuten kuluisi täysin äidin hoitamiseen.
Älä uhraannu taas kerran.