Yksinäinen ja ihan oma syy

Olen keski-ikäinen ja lapset ovat jo aikuisia. Olen aina ollut melko yksinäinen, mutta se on alkanut painaa minua vasta viime aikoina. Olen ollut jo muutaman viikon kesälomalla enkä ole tehnyt mitään. Katsellut telkkaria, siinä se. Minua ei kukaan kutsu mihinkään eikä kukaan edes soita tai laita viestiä. Juhannuksena olin täysin yksin kun mies oli töissä.

Ymmärrän, että oma vikahan tämä on. Olen sosiaalisesti kömpelö ja minulla on huono itsetunto. En osaa small talkia enkä oikeastaan ihmettele, miksi kukaan ei halua olla kanssani. Silti asia painaa mieltä, en toki haluaisi asioiden olevan näin. En vain enää osaa tehdä asialle mitään, kavereita ei tässä iässä ole helppo saada kun ei ole koskaan ollut helppoa.

Mies jäi lomalle ja hänellä on jo paljon suunnitelmia kavereidensa kanssa. Hieman kateellisena kuuntelen vieressä. Toisaalta taas olen iloinen, ettei hän ole samanlainen ongelmatapaus kuin minä vaan hyvinkin sosiaalinen ihminen, jolla on paljon kavereita. Toisaalta sydämeen sattuu oma yksinäisyys.

Eipä tällä postauksella sen kummempaa tarkoitusta ollut, kunhan halusin avautua. Itken välillä ja sitten jaksan taas hetken eteenpäin. Voimia muille yksinäisille, tiedän etten ole ainoa.