Missä vaiheessa tunnette, että vainaja on lähtenyt lopullisesti?

Siinä kohtaa kun käyn hyvästelemässä, eli näen vainajan ruumiin.

Minä tunnen välillä edesmenneiden läsnäolon, vaikka he ovat olleetkin jo kauan kuolleita. Mummot käy moikkaamassa ja isotäti viimeksi.

Se on vähän kuin puhelu puhelimella, että moi mitäs kuuluu 😊

Näen unia kuolleista läheisistä ja ne unet on varoituksia pahoista ihmisistä. Ne kuolleet tuo viestit.

Siinä vaiheessa realisoitui lopullisuus, kun olisi pitänyt kysyä jotain tärkeätä neuvoa tai asiaa, mutta tajusin, ettei sitä enään ikinä kyseiseltä taholta saa, enkä tule saamaan.

Kun näin hänen viimeisen henkäyksen. Oli hetken tauko ja sitten tuli pitkä puhallus piuuuh. Silloin tiesin, että nyt mentiin. 

Kyllä siellä hautajaisissa se totuus iskee päin kasvoja. Vaikee olo on.

En tiedä.

Olin kantamassa setääni hautaan ja meni vuosia, että hänen talonsa ohi kulkiessani ajatttelin mennä häntä moikkaamaan.

Joku meedio taisi kirjoittaa tuosta, että olisi noin. Haluaisin että mahdollisimman pian, ettei kummittele uteliaana nurkissa esim. joku vihainen sukulaisnainen. Mutta jos olisi kiva kumppani, luulen että moni uskaltaisi pitää nurkissa huoletta, vaikka pitempään. Mutta silti olisi parempi jos ylittävät rajan ensin, koska pääseehän sieltäkin kylään. Että sellaista. :D

Isäni vaimo soitti juhannuspäivän aamuna, että isäni oli kuollut yöllä. Kyllä se tuntui lopulliselta sillä sekunnilla. Tosin asiaan oli varmaan henkisesti valmistautunut, kun isä oli jo 80 ja ollut sairaalassa jonkun viikon.

Assburger kirjoitti:

En tiedä.

Olin kantamassa setääni hautaan ja meni vuosia, että hänen talonsa ohi kulkiessani ajatttelin mennä häntä moikkaamaan.

Appeni kanssa olin tiiviisti tekemisissä.

Sama juttu, pitkään oli tunne, että pitää hänelle soittaa jne. vaikka kävin hänen kuolinvuoteellaan(en tosin kuolinhetkellä), järjestelin hautajaisia, autoin hautausurakoitsijaa vainajan noudossa, kävin vielä katsomassa hautajaispäivänä, olin kantajana...

Mulla on kokemus toisinpäin. Silloin kun äiti kuoli tuntui, että hän on kadonnut, poissa. Surutyön myötä olen saanut rakennettua uudenlaisen suhteen hänen kanssaan ja tuntuu, että olen saanut hänet takaisin. Hän on osa tätä tietoisuutta vaikkei fyysiset ole olemassa.

Kuulostaa hullulta, mutta arkinen tapa pitää hänet mukana on yhdistää perhoset häneen. Aina, kun näen perhosen pidän sitä äitini sieluna. Hän ilmestyy yllättävän osuvissa paikoissa ja tiedän, mitä hän haluaisi siinä kertoa tai sanoa.

Mä menetin isäni, kun hän sai pahan aivoverenvuodon 10 vuotta sitten. Hän selvisi hengissä, mutta halvaantui ja menetti puhekykynsä eikä hänellä ole mitään tapaa kommunikoida. Hän on ollut koko tämän 10 vuoden ajan täysin autettava vuodepotilas. Olisi ollut armollisempaa, jos isä olisi saanut lähteä sateenkaaren tuolle puolen samantien. Isäni kuolee kahdesti, ja kyllä minä menetin sen iloisen ja urheilullisen rakkaan isän ja vaarin 10 vuotta sitten. Toinen kuolema on tavallaan helpotus kun se joskus kohtaa.