Oletko suuttunut jostakin omille vanhemmillesi?

Mä olen just tajunnu, millanen mun isä on. Tähän mennessä oon aina jotenkin hyväksyttäny sen unohtelemiset, turhat lupaukset, omasta vastuusta luistamiset.



Nyt tuli sitten niin iso asia, että viimein tajusin, että ainahan se on tollanen ollu. Jätti hoitamatta lupaamansa asian, joka oli mulle niiin tärkeä. (Yksityiskohtaisempi sepustus paljastaisi mut.)



Tuntuu siltä, että joku myyttikuva mun isästä on nyt ihan palasina. Mun isä ei olekaan niin hyvä jätkä kun oon reiska 20 vuotta itselleni uskotellut.



Mun äidistä on ollut aina realistisen paska kuva, ja sen kanssa ollaankin tapeltu aina. Mutta isän kanssa on aina ollut sen veran etäiset välit, etten ole ikinä sille suuttumustani osoittanut, edes lapsena. En ole sanonu isälle mistään vastaan tai suuttunu niistä monista laiminlyönneistä. Mä olen niin loukattu ja mitätöity.



Oon niin vihanen, että haluaisin karjua ääniaallot suoriksi. Mutta täällä mä vaan mökötän itsekseni kun pikku tyttö. Ja sitten kun isä joskus soittaa, se ei palaa enää koko asiaan ja kaikki on kuin mitään ei olisi ollutkaan.



Ihan akkordionista tällanen. Kiitti kun sain purkautua.



Ihan mielenkiinnosta olisi kiva lukea muiden kokemuksia, missä joku raja menee siinä suuttuako vai ei. Mulla tosiaan on vanhempieni kanssa niin ääripäätyylit. Äitin kanssa revittiin toistemme hiuksia ja aikuisiässäkin vielä sanan miekka on terävä. Isän kanssa ei mitään kommunikointia mistään hankalista asioista.



Onko teidän mielestä soveliasta ottaa yhteen vanhempiensa kanssa? Uskallatteko te ylipäätään suuttua heille?