Masentunut olo

Saan myös järkyttäviä raivokohtauksia. En edes muista, mitä olen sanonut. Täyslaidallinen on tullut sanottua.

Tunteet alkaa pelittään, siksi ne kyyneleet valuu ja on alakuloa.

Kuuluu toipumiseen ja tekee tilaa naurulle ja ilolle kun suree jos surettaa.

Masennus voi olla joskus siitäkin johtuvaa, että ihminen on vain niellyt asioita eikä ilmaissut tunteitaan vaan pantannut niitä tukahduttaen.

Eiks sitä lääkitystä voi ensin vähentää pikkuhiljaa ja siedättää itseään ja kehoaan uuteen tilanteeseen? Onko ne lopetettava kerrasta kuin seinään? Varsinkin jos on kyse masislääkkeistä.

Vierailija kirjoitti:

Tunteet alkaa pelittään, siksi ne kyyneleet valuu ja on alakuloa.

Kuuluu toipumiseen ja tekee tilaa naurulle ja ilolle kun suree jos surettaa.

Masennus voi olla joskus siitäkin johtuvaa, että ihminen on vain niellyt asioita eikä ilmaissut tunteitaan vaan pantannut niitä tukahduttaen.

Siitä se aina johtuu. Joko tietoisesti tai tiedostamatta. 

Mäkin aion lopettaa hitaasti lääkkeet, olen syönyt useamman vuoden. Saas nähdä miten ämmän käy! Voihan ne tietty alottaa uudestaan.

Miksi lopettaa, jos ne auttaa?

Noi raivarit on pelottavia. Patoutunutta vihaa. Jälkeen päin on tosi paha olo. Esim. yksi läheiseni on saattohoidossa ja huusin hänelle tosi ilkeästi. Haukuin ahneeksi ja että on saanut oikein ansionsa mukaan. Jotenki tuntuu rajat häilyviltä.

Niille tietyille ihmisille. Ehkä on parempi, etten ole ollenkaan heidän kanssaan tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lopettaa, jos ne auttaa?

En oikein tiedä, mihin syön lääkkeitä. Masennus ei voi kroonistua. Aikaisemmin elämäntilanne oli sellainen, että oli vain pakko jaksaa. Ei ollut mahdollisuutta vetäytyä itkemään tai olla yksikseen.

Nyt on hyvä elämäntilanne. Saan itkeä silloin kun itkettää. En haluaisi loukata ketään ja olla ilkeä.

Huomaan kyllä masennuksen nostavan päätään. Tänään tuijotin itseäni puoli tuntia peilistä ja itkin. En ole vuosikausiin katsonut itseäni niin pitkään.

Tavallaan tuntui hyvältä. Tajusin, kuinka ruma olen. Mutta en välitä.

Vierailija kirjoitti:

Noi raivarit on pelottavia. Patoutunutta vihaa. Jälkeen päin on tosi paha olo. Esim. yksi läheiseni on saattohoidossa ja huusin hänelle tosi ilkeästi. Haukuin ahneeksi ja että on saanut oikein ansionsa mukaan. Jotenki tuntuu rajat häilyviltä.

Niille tietyille ihmisille. Ehkä on parempi, etten ole ollenkaan heidän kanssaan tekemisissä."

Kyllä tuo toki ymmärtää että tunteet heilahtelee rajusti nyt sin tilanteessa, kun "puskuri" puuttuu.

Pyydä kuitenkin siltä saattohoidossa olevalta anteeksi kamalia sanojasi ja kerro reilusti suoraan hänelle(kin) että tilanteesi johtuu siitä että sordiino puuttuu ja suusta saattaa tulla kamalia sammakoita mitä ei tarkoita. Saattohoidossa oleva ei ansaitse yhtään mitääm lisää kuraa niskaan kun on jo kuolemaisillaan.

Mä saan raivareita vain yksikseni, asioista joita olen padonnut sisälläni vuosikausia eikä kukaan asiaan liittyvä edes muistaisi. Silti muiden ihmisten kanssa ollessani on rauhallinen ja jopa iloinen olo 🤷

Lääkkeitä söin monta vuotta, niistä tuli kauheita muistiongelmia. Polilla valehtelivat ettei voi johtua lääkkeistä. En enää koskaan halua syödä moisia lamautuspillereitä.