Mielipiteitä runostani?

Siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä. Hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki. Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi;luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä: munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan. Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maaemäksi, munasen
yläinen puoli yläiseksi taivahaksi; yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi uuen päivän paistaessa, uuen kuun kumottaessa. Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa. Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe: siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe: siihen loi lohiapajat; pä'in päätyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria laivan laskemasijaksi, merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin. Viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja.