Olen alkanut kaipaamaan aitoa rakkautta. Nykyisessä parisuhteessa, en usko miehen rakastavan minua. Vai onko kaukaa haettua?

Minulla on sellainen olo, että kliseisesti sanottuna ansaitsen parempaa. Olen herännyt siihen todellisuuteen vasta viime aikoina.
Mielestäni minusta on potentiaalia hyvään ja aidosti välittävään, rakastettavaan suhteeseen. Jossa voisin kasvaa ihmisenä ja antaa myös toiselle tilaa ja kasvualustaa omana itsenään.

En aio kehua itseäni vaan yrittää saada näkökulmaa tilanteeseeni kirjoittamalla.
Olen mielestäni mukava, hauska, hyvin empaattinen ja toiset huomioon ottava, aika herkkäkin mutta myös vahva, minulla on mielipiteeni mutta en väheksy tai arvostele toisia ilkeään sävyyn vain koska olen itse eri mieltä. Kunnioitan kanssaihmisiä, teen työni mahdollisimman hyvin jne. Olen ihan kauniskin. On minulla vikojakin, joskus käperryn aika kuoreeni, nuolen itsekseni haavojani ja tarvitsen oman rauhani, olen joskus myös vähän hidas enkä tajua kaikkea. Saatan olla aika typerä monessa asiassa.

No tämä minusta.
Kumppanini on aika haastava persoona. Se on kai minunlaiselle liikaa. Vaatii paljon, "käskyttää" ja pyytää. Itse ei jaksa. On aina väsynyt tai muuten keksii tekosyitä. Tuntuu, että olen vain kainalo hänelle, siis jokin kävelykeppi, josta saa tarvitsemansa tuen, jotta pysyy pystyssä. Minua saattaa huomioida suudelmilla, kertoa rakastavansa mutta on myös kylmän oloinen. Ei esimerkiksi koskaan hiero, tai muuten hemmottele toisin kuin minä, viikottain häntä.
Joudun tekemään paljon töitä, jotta suhde toimisi ja "sietämään" miehen mielialan dynaamisuutta. En kestä sitä. Joudun liikaa yrittämään ja varomaan, että kaikki on hyvin.
Minusta tuntuu ettei hän rakasta, ettei tämä ole aitoa. Itsellä on outo tunne ulkopuolinen olo hänen kanssaan.

Olen vielä nuori ja vasta alkanut ymmärtämään, että minäkin voisin ansaita aitoja, hyviä ihmissuhteita elämääni. Ettei se vaatisi suorituksia ja itsensä muuttamista, pienentämistä ja lopulta oman kadottamisen jälkeistä masennusta.