miten jaksatte olla monta vuotta kotona lasten kanssa tekemättä mitään muuta?
Olen itsekin ollut kohtaviisi vuotta lasten kanssa kotona ja vielä olen kaksi. Ensimmäisen laspen hoitovapaalla tein osa-aika töitä ja nyt opiskelen ylempää korkeakoulututkintoa.
Lapset ovat siis kotihoidossa ja ajoittain käytämme yksityistä hoitajaa tai mieheni on töistä pois, jotta pystyn opiskelemaan.
Mulla hajoaisi pää jos vain istuisin hiekkalaatikon laidalla ja päivittelisin muiden äitien kasvatus tapoja. Toki mäkin sielä istun, mutta elämässäni on muutakin sisältöä.
Pitäkää kotiäidit huolta myös omasta tulevaisuudestanne!!
Kommentit (13)
on ihan yliopisto-opiskelija.
Vaikka provohan tää onkin.
Ja mun kirjoitustaitoihin on ihan turha puuttua, koska olen ihan vaan amis ja todellakin viihdyin lasten kanssa kotona yhteensä yli viisi vuotta, enkä tuntenut, ettei elämässäni olisi sisältöä. ;o)) En tosin käyttänyt aikaani ihmetellen muiden äitien kasvatustapoja. Keskityin lähinnä oman perheen elämään.
erilaisia liikuntamuotoja monta kertaa viikossa, luen, käyn leffoissa/baarissa/teatterissa ja teemme myös miehen kanssa kahdestaan monta reissua vuodessa kun molempien isovanhemmat haluavat hoitaa kilvan lastenlapsia... Olen ollut kotona nyt 4 vuotta putkeen eikä vielä vanne kiristä päätä!
Mun päivät täyttyisi lasten kanssa elämisen lisäksi kodinhoidosta, puutarhanhoidosta, remontoinnista, huonekalujen entisöinnistä, ruoanlaitosta, ulkoilusta, lenkkeilystä, ystävistä, sukulaisista, järjestötoiminnasta ja harrastuksista ( niin omista kuin lasten) Olisi kiire vaikka ei töissä olisikaan -ja töissä käydessä vasta kiire onkin-
Toissakin ehdin olla monta vuotta. Nyt viihdyn mainiosti hiekkalaatikon reunalla. Teemme tosin paljon muutakin. Ei oo tainnut menna paivaakaan etta teen ei-mitaan. Paivittelyyn en kayta aikaani vaan lasteni kanssa olemiseen, ystavien tapaamiseen ja muuhun tarkeaan. Elamassani on sisaltoa, tarkoitusta ja mielekkyytta. Tulevaisuus nayttaa ruusuiselta.
Minusta on ihanaa olla kotosalla lapsenkanssa, ei tarvitse kiirehtiä mihinkään, voi mennä oman ajan mukaan. lapsikin nauttii selvästi kun saa olla äitinsä kanssa!
Kuopuksesta ei sitten ollut taloudellisesti mahdollisuutta olla kotona 3vuotta, vaan lähdin töihin kun kuopus oli 1,6v. Jäisin heti kotiäidiksi jos saisin enemmän kuin sen 314€-verot/kk rahaa. Kaikilla vain ei ole mahdollisuutta, kun asuntolainan hoitamiseenkin menee rahaa. Ja elämiseen yleensä.
Suoritin maisterin tutkinnon loppuun ja aloittelin väitöskirjaa - halusin että lapset saavat olla kotona ja itsellä järkevää puuhaa.
mä olen huomannut ainakin sen, että toiset tarvitsevat aina jotain ulkopuolista statusta, virikettä ja arvostusta tunteakseen elämällään olevan merkitystä ja itsensä arvokkaaksi. Toisilla taas nämä asiat on sisäsyntyisiä, sisältöä kumpuaa omasta itsestä, samoin arvostusta, pystyy itse luomaan arjesta sisältörikasta, lasten kasvattamisesta ja heistä nauttimisesta merkittävää j ainutlaatuista. Itse olen kokenut kotonaolon vuodet myös hyvin täysiksi ja rikkaiksi, on ollut aikaa olennaisille asioille, muille ihmisille, itselleen. Olen saanut suurta tyydytystä vain siitä että saan seurata omien lasteni ihmeellistä kehitystä. Tänä päivänä kun mulla on taas "oma elämä" ja saan tehdä kaikkea mistä tykkään ihan itseäni varten, -ja myös nautin työstäni ja muusta, niin voin sanoa että kyllä kotoa ollessa elämä oli silti mielekkäämpää; työelämä ja muu on semmoista puuhailua, lasten kasvu todellista ihmettä.
Miten sitä pystyy "tapaileen kaverei", käymään leffassa, teatterissa, harrastamaan useita eri liikuntamuotoja viikossa, osallistumaan aktiivisesti järjestötoimintaan jne. jos on pienet lapset jaloissa. Nehän on saatava tän julmetun harrastamisen ajaksi hoitoon tai sitten harrastetaan vasta siipan kotiuduttua. Kyllä se arki siellä 4 seinän sisällä aika rutinoitua on.
Toi viimeinen kirjoitus oli hyvä. Itse koen olevani juuri niitä ihmisiä, joilla se kotonaolo ei riitä. Tulee hermostunut olo, pitää tavata muita, tehdä jotain asioita, jotain merkityksellistä.
Lisäksi olen laiska ja akateeminen tutkinto mulla jo on. Työelämässä olen ollut mutta en viitsi mennä uudestaan, koska ei ole pakko.
Terveisin, rikas ja laiska akateeminen kotiäiti
Mä en kaipaa mitään areenaa jolla tulla nähdyksi ja jolla saada arvostusta - monille toi areena on työelämä. Riittää että itse arvostan itseäni ja saan elää omannäköistäni elämää. Päivät täyttyy tekemisestä, joka on moninkertaisesti mielekkäämpää ja tärkeämpää kuin se mitä mä töissä tein.
Minun mielestäni on ehkä vähän outoakin, jos joku ei kestä sitä että kerrankin saa järjestää päivänsä miten itse haluaa ja kokee vaan työelämän mielekkääksi. Täytyykö ne raamit sille mitä tekee ja minkä kokee arvokkaaksi, tulla aina ulkoapäin?
en istu hiekkalaatikon reunalla päivittelemässä. Luen kirjoja, harrastan liikuntaa, tapailen kivoja äitituttuja. Vedän lasten harrastustoimintaa vapaaehtoisena.
Mun elämässä ei ole ikinä ollut näin paljon sisältöä kuin nykyään.