Jännä elämänvaihe lapsella

Ei jännitä. Samassa tilanteessa tytär.

Mitä enää jännität? Olethan jo itse kokenut saman vaiheen ja tiedät täsmälleen, millaista se on.

Tuollaiset asiat kuuluisi miettiä jo ennen, kuin menee lukioon.

Kun lapsi ei ole hyvä organisoimaan, eikä perhe siihen puutu, totuus kyvyttömyydestä aikuisuuten paljastuu yleensä lukion jälkeen. Viisi vuotta haahuilua menee "nuoruuden" piikkiin, sitten alkaa vielä enemmän korostua se kyvyttömyys. Hyvällä tuurilla tietysti, voi asia kompensoitua! Tai sillä, että joku ryhtyy miettimään hänen kanssaan vastuun ottamista omasta elämästä.

Yleensä lukio on nuoren parasta aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä enää jännität? Olethan jo itse kokenut saman vaiheen ja tiedät täsmälleen, millaista se on.

Tämä on uusi tilanne, eikä itselläni ollut lainkaan näin suurta valikoimaa vaihtoehtoja mielessä. En myöskään tuolloin lainkaan ajatellut, että vaihtoehtona olisi se, että en saa opiskelupaikkaa mistään. Hain opiskelemaan max 2 t matkan päähän lapsuudenkodistani, "turvallisia" aloja taviskouluista. Nyt lapseni toiveet vaihtelevat naapurista New Yorkiin ja perusammattikorkeasta teatteriopintoihin ulkomailla yksityisessä koulussa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tuollaiset asiat kuuluisi miettiä

jo ennen, kuin menee lukioon.

Kun lapsi ei ole hyvä organisoimaan, eikä perhe siihen puutu, totuus kyvyttömyydestä aikuisuuten paljastuu yleensä lukion jälkeen. Viisi vuotta haahuilua menee "nuoruuden" piikkiin, sitten alkaa vielä enemmän korostua se kyvyttömyys. Hyvällä tuurilla tietysti, voi asia kompensoitua! Tai sillä, että joku ryhtyy miettimään hänen kanssaan vastuun ottamista omasta elämästä.

Sanoisin, että aika harvassa on ne 15-16-vuotiaat, jotka lukioon hakiessaan tarkkaan tietää, mitä lukion jälkeen tekevät, mihin hakevat ja mistä aikanaan valmistuvat.

Toki joku tietää tarkkaan, että haluaa lääkäriksi ja menee sitä tavoitetta kohti systemaattisesti, mutta aika harvalla on jo tossa vaiheessa selvät sävelet.

16-vuotias ei tiedä työelämästä tai toimenkuvista yhtään mitään ja harvalle sanoo hr-asiantuntija, palkkahallinnon yhteyshenkilö, työsuojelupäällikkö tai vaikka ostoassistentti yhtään mitään ja sellaisia rooleja työelämässä on paljon.

Kyllä lukion aikana tai vaikka sitten parjatulla välivuodellakin ehtii oman suunnan hakemaan ilman, että se olisi ”kyvyttömyyttä aikuisuuteen”.

Itse ainakin olin lukion jälkeen ihan pihalla kaikesta. En päässyt opiskelemaan, en saanut töitä, eikä tuloja ollut. Jouduin asumaan kotona ja äiti raivosi kun en tehnyt mitään ja olin vain menoerä. Ilmoittauduin kyllä mistään tietämättömänä työttömäksi ja jouduin asioimaan myös sossun kanssa. Tietämättömyyttäni käytettiin hyväksi ja seurasi erittäin traumaattisia kokemuksia, joista en ole toipunut koskaan ja myös mielenterveysongelmia, lähinnä kai ahdistusta, jota luulin masennukseksi kun en ollut tainnut koko ahdistuksesta juuri edes kuulla. Apua en sen sijaan ollenkaan saanut.

Luulisi, että abilla olisi jotakin haisua jo asioista, eihän tässä ole kauaakaan yhteishakuunkaan enää..

Eli jos ei lorvimaan ole aikomus jäädä niin johonkinhan olisi parin kk sisällä haettava.

Vierailija kirjoitti:

Mitä enää jännität? Olethan jo itse kokenut saman vaiheen ja tiedät täsmälleen, millaista se on.

Miten jonkun toisen ihmisen elämänvaiheen voi tietää täsmälleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä enää jännität? Olethan jo itse kokenut saman vaiheen ja tiedät täsmälleen, millaista se on.

Tämä on uusi tilanne, eikä itselläni ollut lainkaan näin suurta valikoimaa vaihtoehtoja mielessä. En myöskään tuolloin lainkaan ajatellut, että vaihtoehtona olisi se, että en saa opiskelupaikkaa mistään. Hain opiskelemaan max 2 t matkan päähän lapsuudenkodistani, "turvallisia" aloja taviskouluista. Nyt lapseni toiveet vaihtelevat naapurista New Yorkiin ja perusammattikorkeasta teatteriopintoihin ulkomailla yksityisessä koulussa.

Ap

Eli normihaahuilija jolla ei hajuakaan mistään ja jää vanhempien tai yht.kunnan avustamana "lomailemaan" lukion jälkeen.

Eipä siinä mitään, ei vaan hirveästi anna uskoa siihen, että sen löhnöttämisvuodenkaan jälkeen olisi tietoa tai mielenkiintoa mihinkään/mistään, kun tottunut siihen, että makoilullakin elämä etenee.

Paras vaihtoehto on opiskelut ulkomailla. Elämän paras sijoitus. Stipendejä voi hakea ja niillä rahoittaa opiskelut.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä lukio on nuoren parasta aikaa.

Yleensä ehkä mutta nyt korona-aikaan varsin ankeaa.

Vierailija kirjoitti:

Luulisi, että abilla olisi jotakin haisua jo asioista, eihän tässä ole kauaakaan yhteishakuunkaan enää..

Eli jos ei lorvimaan ole aikomus jäädä niin johonkinhan olisi parin kk sisällä haettava.

Jännitys tiivistyy kun päätöksiä pitää tehdä. Jokainen ope kannustaa eri suuntaan.

Ap

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Paras vaihtoehto on opiskelut ulkomailla. Elämän paras sijoitus. Stipendejä voi hakea ja niillä rahoittaa opiskelut.

Oikeastiko suosittelisit lapsellesi maksullista teatterikoulua New Yorkissa?

Niin no toisaalta itsellä noin 20 vuotta tytärtäsi vanhempana olen tuon ikäisenä ensin opiskellut semmoista järkialaa ja elänyt kuin kunnon nuori neito, sitten seonnut päästäni ja vaihtanut niin alaa, maata kuin poikaystävää useamman vuoden ajan ja sitten taas järkiintynyt ja elänyt kuin kunnon ihminen. On ollut aikoja kun on ollut ystäväporukka ja aikoja kun olen nukkunut öisin ulkona. Että ei se aina nyt ihan niinkään mene että kaksvitosena "kaikki nuo on jo selvillä" kuten totesit.

Vierailija kirjoitti:

Ei jännitä. Samassa tilanteessa tytär.

Onko asia siis sinulle ihan sama vai etkö muuten välitä lapsestasi?

Vierailija kirjoitti:

Yleensä lukio on nuoren parasta aikaa.

No ei kyllä minulla ainakaan ollut. Lukioiässä olin kuitenkin vielä ihan teini ja kasvukipuilin, yliopistoon pääsy oli kuin olisi uusi maailma auennut. Pääsi irti niistä vanhoista rooleista ja uuteen elämään (Joo kävin lukion pienellä kotipaikkakunnalla). Ja varsinkin ne ekat opiskeluvuodet oli aika huolettomia, kun ei vielä työelämän paineet ahdistanut (vaikka rahaa ei tietty ollut juuri mihinkään, mutta eipä ollut isot menotkaan). Yksilöllistä tietenkin miten kenelläkin elämä menee, mutta kyllä monet muistelee nimenomaan niitä korkeakouluaikojaan lämmöllä.