as-lapsen surulliselle äidille

Hei,



Huomaan, että kirjoittelet täällä taas. Kirjoittelet kyllä paljon ihan järkeviäkin, mutta minua on jo pitkään rehellisesti sanottuna rieponut tuo sinun nimimerkkisi.



Miksi ihmeessä olet aina surullinen? Edes puolet kirjoituksistasi ei käsittele mitään, minkä vuoksi sinun pitäisi olla surullinen! Kolme neljäsosaa siitä, mitä kirjoitat omasta lapsestasi ei ole mitään, minkä vuoksi sinun pitäisi olla surullinen. Monet assit pärjäävät ihan kohtuullisesti yhteiskunnassa ja sinä voit itse tehdä paljon sen eteen, että juuri sinun lapsesikin pärjää. Kirjoituksistasi päätellen olet tehnytkin.



Minulla on myös itselläni as-lapsi. Olen hänen kuntoutuksessaan ja kasvatuksessaan huomannut, että monesti on aihetta olla surullinen, jotkut asiat ovat ihan helveteillisen hankalia. TOisaalta on myös aihetta olla iloinen ja kuntoutuksen kannalta siitä ilosta on paras pitää kiinni niin kauan kuin mahdollista. Tärkeintä, mitä me kumpikaan voimme lapsemme eteen tehdä, on tarjota hänelle hyvä itsetunto, jonka turvin hän voi opetella vähän kerrallaan muita taitoja. Tieto siitä, että hä on rakastettu ja kelpaa meille sellaisena kuin on, ja että hänen elämänsä on elämisen arvoista. Silloin pitää olla iloinen siitä, että minulla on juuri tämä lapsi. NÄkyvästi, tuntuvasti ja kuuluvasti. Vaikka hampaat irvessä Ja silloinkin kun se suru tulee, meidän tehtävämme ei ole jäädä suremaan, vaan ratkaista taas nekin ongelmat jollain tavalla - vaikka se mahdottomalta välillä tuntuukin.



Niin että minua riepoo se, kun aina ja jatkvasti olet "as-lapsen surullinen äiti". Ei minulla vaan olisi varaa sellaiseen. Enkä usko että sinullakaan on. lisäksi minä pelkään, että sinä luot nimimerkilläsi vähän turhan synkeän kuvan aspergerista ylipäänsä tai perheessä ja yhteiskunnassa.



Nimimerkillä as-lapsen iloinen äiti.