Puun ja kuoren välissä elämäntilanteen kanssa

Monet ovet ovat sulkeutuneet kotikaupungissani ja inhoan monia katuja ja paikkoja muistojen takia. Olen saanut opiskelupaikan kauempaa ja voisin muuttaa opiskeluperusteisesti.

Kuitenkin kyse on terveysalan tutkinnosta enkä tiedä kestäisinkö jatkuvaa propagandarummutusta ja leikkaushoitajaksi pukeutumista tavallisissa arjen kohtaamisissa, saati piikkipainostusta. Kesällä olin vielä optimistinen ottaessani opiskelupaikan vastaan, mutta ilmapiiri on käynyt taas kovemmaksi ja olen menettänyt uskoani ihmisiin.

Jos uskaltaisin tehdä muuton, saisin ainakin vähän peliaikaa riippumattoman asunnon etsimiseen lähialueelta ja voisin jatkaa mielekkäitä harrastuksia tai töitä, vaikka en pystyisikään käymään koulua itkemättä, mutta pelkkä ajatus siitä, että asuminen olisi pitkään opiskeluperusteista ahdistaa omatunnolla, kuten myös konflikteihin joutuminen. En ole täysin menettänyt uskoani ammatillisen opiskelun suhteen, mutta tällä uudella paikkakunnalla on tietyn asian suhteen vielä drakonisempi ilmapiiri ilmeisesti ja jos en ota asuntoa nopeasti vastaan, pääsen jatkamaan koulussa mielekkäästi aikaisintaan syksyllä. Toki siinä saisin myös lisäaikaa tarkkailla, että mihin suuntaan yhteiskunta on menossa.

Tuntuu kuin vatsalla olisi jatkuvasti raskas kivi, kun mietinkin asiaa.