Jos saisit tietää että sinulla on aggressiivinen terminaalivaiheen syöpä johon ei ole hoitoa ja

Sitähän ei voi etukäteen tietää. Voi luulla tietävänsä.

En tiedä. Ei sitä voi tietää, miten tuollaiseen reagoi. 

Toivoisin, että osaisin ottaa tiedon vastaan rauhallisesti ja levollisesti. Niin, että keskittyisin vain kaikkeen hyvään ja kivaan elämässä. 

Mistä sen tietää, miten tuollaiseen reagoisi. Sitä paitsi, miksi reaktio olisi joko tai? Veikkaan, että suurimmalla osalla iskee ensin epäusko ja paniikki, mutta vähitellen asiaan on pakko sopeutua ja hyväksyä tuleva kuolema. Eiköhän se jotenkin näin menisi myös minun kohdallani.

Olen 25-vuotias.

Ottaisin huomenna loparit ja lähtisin matkustelemaan koronasta huolimatta. Yrittäisin ottaa elämästä ilon irti niin pitkään kuin se olisi mahdollista. 

Kaitpa minä ainakin sen verran sekoaisin, että täytyisi hakea ammatti-apua kirkolta, siivoojalta ja psykologialta, että osaisin olla itselleni epätyypillisen hyvä äiti ja täynnä rakkautta mahdollisimman hyvin ja pitkään.

Järkyttyisin tietenkin, mutta olen parin viime vuoden aikana tullut sinuiksi itse**rhan kanssa, että en varmaan järkyttyisi yhtä paljon kuin ne, jotka haluavat elää. En ihmettelisi, jos tuollainen tuomio olisikin edessä, koska olen muutaman kuukauden kärsinyt jonkinlaisesta tukoksesta kurkussani ja sen aiheuttamista hengitysvaikeuksista. Sydänvaivojakin on, mutta ne ehkä ovat seurausta huonosta hengittämisestä.

Lähtisin välittömästi lääkärikierrokselle hankkimaan mahdollisimman suuren määrän kipu- ja unilääkkeitä. Ensin testailisin niitä huumemielessä annostuksen varmistamiseksi ja sitten nielisin loput kerralla.

Muutama vuosi sitten, kun täytin 50 vuotta, tuollainen tilanne olisi ollut kammottava, mutta nyt se olisi lopulta rauhoittava ja tervetullut.

Sitä pistäis sillon rahaa palamaan.

Luultavasti kirjoittaisin mahdollisimman paljon ajatuksiani ylös paperille. Kirjoittaisin myös lapsille tuleville juhlapäiville kirjeen vuosiksi eteenpäin, joissa pyrkisin muistelemaan omaa elämääni sen ikäisenä ja pyrkisin reflektoimaan niitä kokemuksia nyky-ymmärrykseeni.

Muutos tapahtuu varmaan sitä mukaa kuin lapset kasvaa. Siinä vaiheessa olisi helpompi hyväksyä, kun tietää että pärjäisivät jo jotenkin ilman minua.

Mä luulin, että tässä aiotaan kysyä että aiotko listiä vihollisesi ennenkuin kuolet tai jotain. Siihen olisin sanonut että kyllä muuten, mutta minulla on lapsi ja äiti joita en haluaisi asialla järkyttää.