kuinka moni uskoo olevansa sielunkumppaninsa kanssa? vai sanoisitko, että olisit nyt tyytynyt vähempään pelkoa tai lohdutusta kohtaan?

Tyydyin vähempään. Ihan rehellisesti. En ole todellakaan minkään sielunkumppanin kanssa.

Nuorempana tyydyin.. nyt tiedän paremmin, mitä haluan ja olen mielummin yksin kuin väärän ihmisen kanssa. Oikein joskus tulee, kun ei etsi.

Kohtaan?

Olen ollut mieheni kanssa 25 vuotta ja kyllä, hän on sielunkumppanini. En edes nuorena tyytynyt huonoihin ja jos joku ei hyvältä tuntunut sittenkään, niin pistin poikki.

Vaimo on kertakaikkisen ihastuttava ihminen ja olen todella onnellinen hänestä. En kuitenkaan puhuisi sielunkumppanuudesta.

Tyydyin vähempään, koska sielunkumppanini on minulle saavuttamattomissa. Ihana ihminen minulla silti on kumppanina ja luultavasti tässä elämässä minulle oikea.

Tyydyin tavallaan. Mies on hyvä, rakastan, mutta ei sielunkumppanini. tapasin sielunkumppanini vasta vähän aikaa sitten ja nyt ajatukset on aivan sekaisin.

En ole sielunkumppanini kanssa. Itseasiassa mieheni on aika kaukana siitä. Erilaisuus toimii meidän suhteessa. Uskon että sielunkumppanini olisi nainen ja en varmaankaan haluaisi elää hänen kanssaan parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

En ole sielunkumppanini kanssa. Itseasiassa mieheni on aika kaukana siitä. Erilaisuus toimii meidän suhteessa. Uskon että sielunkumppanini olisi nainen ja en varmaankaan haluaisi elää hänen kanssaan parisuhteessa.

Mun sielunkumppani ON nainen ja olen miehen kanssa suhteessa. Ihana mies ja pitkä suhde, mutta sielunkumppaneita meistä ei tule. 

En ole sielunkumppani,  ihan vastakohtia ollaan, mutta on opittu ymmärtämään toisiamme.

En oikein usko, että sellaista "sielunkumppanuutta" onkaan. On tietysti ihmisiä, jotka voivat olla paremmin toistensa kanssa parisuhteessa ja sitten ihmisiä, joiden yhteiselosta ei vain tule mitään.

Paatunut ukkomies kirjoitti:

Vaimo on kertakaikkisen ihastuttava ihminen ja olen todella onnellinen hänestä. En kuitenkaan puhuisi sielunkumppanuudesta.

Ajattelen samoin omasta miehestäni, 30 vuoden kokemuksella. En ymmärrä tuota sielunkumppani-juttua. Ystävä hän on, ilman muuta, ja hirveän rakas ihminen jota kunnioita ja joka kunnioittaa minua. Mutta olemme monesta asiasta eri mieltä, olemme erilaisia luonteiltamme jne. Tuo sielunkumppanuus kuulostaa hieman yltiöromanttiselta hömpöltä. Symbioottinen suhde onnistuu hyvin harvoin, liika läheisyys helposti tukahduttaa ainakin sen vähemmän vahvan pariskunnassa. Ajatus täydellisestä itsensä puolikkaasta jonka löytäminen tekee onnelliseksi on vaarallinen. Siinä ulkoistaa vastuun omasta onnellisuudesta toiselle, kuitenkin jokainen vastuussa itsestään ja onnellisuudestaan. Ja tuollainen ajattelu laittaa liikaa painolastia parisuhteelle, pitäisi olla kaikista samoista asioista kiinnostunut ja jakaa ne - mihin ystävät ja sukulaiset tuollaisessa elämässä sopivat?

Olen romanttinen ja uskon, että kaikille löytyy juuri heille sopiva. Jos sydän kutsuu, pitää lopettaa nykyiset suhteet. Elämä on liian lyhyt.

Minä. Ei sitä vähempää viitsisi panna monta kertaa viikossa, yhä 15 v jälkeen.

Olin hyvin pitkään yksin tapailuja lukuunottamatta. Vasta 35-vuotiaana löysin aivan täydellisen vastinkappaleeni, sielunkumppanin jos niin haluaa sanoa. Olen aivan mielettömän onnellinen että jaksoin odottaa ja nyt meillä on ihana perhe eikä esim lapsia exien kanssa pyöritettävänä. Sitäkin vaihtoehtoa jo ehdin harkita, että hankkisin lapsia ”tyydyttävän” miehen kansssa.

Vierailija kirjoitti:

Paatunut ukkomies kirjoitti:

Vaimo on kertakaikkisen ihastuttava ihminen ja olen todella onnellinen hänestä. En kuitenkaan puhuisi sielunkumppanuudesta.

Ajattelen samoin omasta miehestäni, 30 vuoden kokemuksella. En ymmärrä tuota sielunkumppani-juttua. Ystävä hän on, ilman muuta, ja hirveän rakas ihminen jota kunnioita ja joka kunnioittaa minua. Mutta olemme monesta asiasta eri mieltä, olemme erilaisia luonteiltamme jne. Tuo sielunkumppanuus kuulostaa hieman yltiöromanttiselta hömpöltä. Symbioottinen suhde onnistuu hyvin harvoin, liika läheisyys helposti tukahduttaa ainakin sen vähemmän vahvan pariskunnassa. Ajatus täydellisestä itsensä puolikkaasta jonka löytäminen tekee onnelliseksi on vaarallinen. Siinä ulkoistaa vastuun omasta onnellisuudesta toiselle, kuitenkin jokainen vastuussa itsestään ja onnellisuudestaan. Ja tuollainen ajattelu laittaa liikaa painolastia parisuhteelle, pitäisi olla kaikista samoista asioista kiinnostunut ja jakaa ne - mihin ystävät ja sukulaiset tuollaisessa elämässä sopivat?

Noin mlnäkin asian näen. Puit sen hienosti sanoiksi.

Olen nykyään sielunkumppanini kanssa. Ensimmäinen avioliittooli tyytyminen. En paremmasta nuorena tiennyt.

Todella moni mies tyytyy siihen mitä saa, siksi on niin paljon onnettomia parisuhteita.

Vierailija kirjoitti:

Paatunut ukkomies kirjoitti:

Vaimo on kertakaikkisen ihastuttava ihminen ja olen todella onnellinen hänestä. En kuitenkaan puhuisi sielunkumppanuudesta.

Ajattelen samoin omasta miehestäni, 30 vuoden kokemuksella. En ymmärrä tuota sielunkumppani-juttua. Ystävä hän on, ilman muuta, ja hirveän rakas ihminen jota kunnioita ja joka kunnioittaa minua. Mutta olemme monesta asiasta eri mieltä, olemme erilaisia luonteiltamme jne. Tuo sielunkumppanuus kuulostaa hieman yltiöromanttiselta hömpöltä. Symbioottinen suhde onnistuu hyvin harvoin, liika läheisyys helposti tukahduttaa ainakin sen vähemmän vahvan pariskunnassa. Ajatus täydellisestä itsensä puolikkaasta jonka löytäminen tekee onnelliseksi on vaarallinen. Siinä ulkoistaa vastuun omasta onnellisuudesta toiselle, kuitenkin jokainen vastuussa itsestään ja onnellisuudestaan. Ja tuollainen ajattelu laittaa liikaa painolastia parisuhteelle, pitäisi olla kaikista samoista asioista kiinnostunut ja jakaa ne - mihin ystävät ja sukulaiset tuollaisessa elämässä sopivat?

Minä en käsitä sielunkumppanuutta pakkomielteisen symbioottisena riippuvuussuhteena vaan oikeastaan juuri päinvastaisena. Toista ei halua tukahduttaa vaan molemmilla on yksinkertaisesti vain niin hyvä olla toistensa seurassa, että he haluavat jakaa elämänsä toistensa kanssa. Sielunkumppanuus ei myöskään vaadi esim. samoja harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, vaikka aika usein sielunkumppaneilla on ainakin yksi yhteinen kiinnostuksen kohde. Jokaisella ihmisellä on omanlaisensa "pohjavire" ja kun nämä vireet synkkaavat, voisi sitä sanoa sielunkumppanuuden perustaksi.

Symbioottiset suhteet harvemmin ovat aitoja sielunkumppanisuhteita, koska ne perustuvat monesti epävarmuudelle, omistamisen halulle ja yksin jäämisen pelolle. Tavallaan voisi sanoa, että onnistuneeseen sielunkumppanisuhteeseen tarvitaan kaksi kypsää ja sinut itsensä kanssa olevaa ihmistä. Jos yrittää väkisin muuttaa itseään tai toista ihmistä toisenlaiseksi, ei suhde voi olla silloin autenttinen ja juuri autenttisuus on keskeinen piirre sielunkumppanien välisessä parisuhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Paatunut ukkomies kirjoitti:

Vaimo on kertakaikkisen ihastuttava ihminen ja olen todella onnellinen hänestä. En kuitenkaan puhuisi sielunkumppanuudesta.

Ajattelen samoin omasta miehestäni, 30 vuoden kokemuksella. En ymmärrä tuota sielunkumppani-juttua. Ystävä hän on, ilman muuta, ja hirveän rakas ihminen jota kunnioita ja joka kunnioittaa minua. Mutta olemme monesta asiasta eri mieltä, olemme erilaisia luonteiltamme jne. Tuo sielunkumppanuus kuulostaa hieman yltiöromanttiselta hömpöltä. Symbioottinen suhde onnistuu hyvin harvoin, liika läheisyys helposti tukahduttaa ainakin sen vähemmän vahvan pariskunnassa. Ajatus täydellisestä itsensä puolikkaasta jonka löytäminen tekee onnelliseksi on vaarallinen. Siinä ulkoistaa vastuun omasta onnellisuudesta toiselle, kuitenkin jokainen vastuussa itsestään ja onnellisuudestaan. Ja tuollainen ajattelu laittaa liikaa painolastia parisuhteelle, pitäisi olla kaikista samoista asioista kiinnostunut ja jakaa ne - mihin ystävät ja sukulaiset tuollaisessa elämässä sopivat?

Mielestäni sinulla on väärä käsitys sielunkumppanuudesta. Se on jotain sellaista, jota ei voi sanoittaa, sen voi ainoastaan tuntea. Ei se ole sielunkumppanuutta, että ollaan joka asiasta samaa mieltä, luonteeltaan samanlaisia tai kiinnostuneita samoista jutuista. Ei sinne päinkään. Itse koen löytäneeni sielunkumppanini enkä edelleenkään yli kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen osaa kertoa, että mikä se juttu on. Se vaan on. Ja olemme kyllä aika eri puusta veistettyjä, mitä tulee luonteisiin.