Pidättekö huolia sisällänne vai kerrotteko ihmisille? Kumpi on parempi tapa?

Eikö tämä askarruta ketään? Oletko siis hölö- vai tuppisuu omien huoliesi kertomisessa?

Enimmäkseen hölösuu. Tosin huolia on hyvin vähän. On toki asioita joista voisi tehdä huolia, jos olisi luonteeltaan erilainen. Vähät rahat ym.

Jos on narsistiäiti, tuskin kannattaa kertoa miehen huonosta käytöksestä, koska hän haukkuu sinut ei sitä miestä. Kaikilla ei ole empatiaa.

Olen kirjoitellut murheet nettiin jo pari vuosikymmentä. Jaettu suru on puoli surua ja kun sanojen sirpaleet leviävät pitkin keskustelupalstoja, ne muuttuvat hiekaksi, joka katoaa tuuleen.  

Sen verran suuria vaikeuksia ollut ajoittain, että on ollut pakko soittaa auttaviin puhelimiin niin on saanut oikeasti hetken jutella jonkun kanssa

Olen pitänyt huolia sisälläni jo vuosikymmeniä, vaikea luottaa muihin ja uskoa, että joku todella jaksaisi kuunnella. Eihän tuo hyvä tapa ole, vaan alkaa muuttua ahdistukseksi ja sulkeutuneisuudeksi pidemmän päälle.

En kuormita ystäviä tai kavereita omilla murheillani. Käyn viikoittain Al anon -vertaistukiryhmässä, jossa voin purkaa sydäntäni muustakin kuin elämääni liittyvien päihteidenkäyttäjien aiheuttamista murheista. Kuuijoita on aina useita, joten "taakkani" ei laskeudu yhden ihmisen harteille. Al anon -ryhmässä kukaan ei myöskään anna neuvoja tai kuvittele voivansa ratkaista minun ongelmiani, vaan kunnioittaa aikuisuuttani.

Kerron huolet Jumalalle, ja yksin käsittelen niitä. En juuri puhu ihmisille. Olisi kai hyvä enemmän puhua ihmisille, mutta käy se näinkin.

Miksi keräät huolia? Anna olla...

Riippuu huolesta. Kaikkein inhottavimmat ja oudoimmat olen purkanut terapiassa vuosia sitten, henkilökohtaisimmat käyn läpi perheen kesken, ikävät mutta yleiset jutut on hyvä jauhaa anonyymina, erityisemmät jutut vertaisryhmissä, joskus akuuttia pahaa oloa on tullut purettua auttavassa puhelimessa. Ihan hyvä peukalosääntö on kertoa jollekin.

Kyllä huolistaan voi jutella muille, mutta kaikella on rajansa. Tarvittaessa oikea osoite on terapeutti, ei puoliso tai ystävät. Jatkuva pahan olon kaataminen muiden niskaan vaan tekee toiselle pahan olon.

Lapsuudenkodissa vain helpot, "positiiviset" tunteet oli sallittu ja huoliinsa joutui yksin tukehtumaan, mikä sairastutti. Ehdottamasti olen siis sitä mieltä, että jotenkin huolet on hyvä käsitellä. Joskus puhun (kaikki eivät pysty kuulemaan kaikesta, silloin on hyvä tukeutua terapeuttiin), joskus kirjoitan, piirrän ja pohdin itsekseni.

Pidän sisälläni ja puren hammasta, kaveri kommentoi että noin ne paistinpannumurhat tapahtuu kun loppujen lopuksi naksahtaa. Mahollisesti.

Kannattaa kertoa, mutta valita tarkkaan se kenelle kertoo ja missä tilanteessa. Valitettavasti kaikki terapeutitkaan eivät välttämättä osaa auttaa, vaikka huoli olisi liian iso kerrottavaksi tavalliselle ihmiselle.

Itse en kyllä saa rauhaa, jossen voisi kenellekään huolistani kertoa. Usein huolet pienenevät tai jopa lakkaavat olemasta, jos kertoo niistä jollekin ja saa vaikka uutta näkökulmaa.

MITKÄ ON HUOLIA ETTÄ KANNATTAA PUHUA MUILLE???  ei todella kannata kokemusta on. näihin viitataan jopa 10v jälkeen. vaikka olet päässyt yli sitten sanotaan etkös sä silloin sanonut.

Humalassa avaudun ystäville ja monesti jälkeenpäin hävettää ja kaduttaa, vaikka ystävät on ymmärtäväisiä eikä mitään pahaa ole siitä seurannut, päin vastoin kyllä se jokseenkin helpottaa ja avautuvathan hekin puolestaan. Ärsyttää olla häpeäpersoona... Pitäisi oppia olemaan selvin päin oma itsensä...

Mä olen aikaisemmin pitänyt kaiken sisälläni, ollut ahdistunut tosikko, kun olen koko ajan pelännyt itseni munaamista. Terapian ansiosta opin antamaan vähän löysää itselleni ja nyt kai joku sanoisi hölösuuksikin. Kultaisen keskitien löytäminen olisi helpompaa, jos olisi olemassa hyvä ystävä, jonka kanssa puhua. Nyt menee kaikki ilot ja surut satunnaisille työkavereille.