Voitko tulla puolitiehen vastaan asioissa vai jatkatko riitelyä mieluummin?

Jos miehen kanssa riitelen, niin aika usein jatkan vain riitelyä, koska kumpikin jankkaa vain omaa juttuaan. Ei oikein etene meidän riidat. Minä olen kuitenkin usein se, joka pyytää anteeksi, koska en jaksa olla vihainen kauaa.

Suvussa on yksi sekoileva, riitelevä ihminen ja hän oikein haluaa haastaa kaikkien kanssa riitaa. Haukkuu ja solvaa hulluna kaikkia ja ei välitä yhtään toisista ihmisistä ja heidän tunteista. Joskus miettii, että mikä ihme ihmisiä vaivaa. Onko mielenterveysongelma vai onko todella niin ikävän ilkeä. Miksi ihmisestä tulee sellainen?

Miksi pitäisi tulla puolitiehen vastaan? Jos on ystävällinen ei edes lähde haastamaan riitaa.

Kun on oikeassa, niin miten tulla puolitiehen vastaan?

En riitele ollenkaan. Sanon vain mielipiteeni, en ala jankata sitä mielipidettäni. Sanon korkeintaan kaksi kertaa. Usein en sano kuin kerran ja laitan kuulokkeet korville jos toinen jankkaa omaa juttuaan.

Riitaan astuessani minun tulee puolisoni kanssa tiedostaa perusasiat:

- mitä kauemmin riita jatkuu, sitä kauemmin lepyttely kestää.

- Ajoitus. Perjantaina käyty riita pilaa viikonlopun, sunnuntaina käyty riita tuuppaa vain lisäinnolla maanantain työviikkoon.

- anteeksipyyntöä en tule koskaan saamaan. Korkeintaan yhdessä pohditaan itseanalyysiä jälkeenpäin miksi riidassa puolisoni ei voi tulla vastaan ja mikä sovittelevassa käytöksessäni saa hänet nostamaan vain kierroksia, jotta hän voittaisi riidan "siististi"

- Aivan mikä tahansa syy käy riidaksi. Vähättely nostaa eksponentiaalisesti riidan tasoa heti alkumetreillä. Jos pyykit on lajiteltu väärin, silloin ne on lajiteltu väärin.

- Jos riidan jälkeen ehdotan aivan mitä tahansa omillaan rentoutumista tai palauttavaa aktiviteettia, puoliso ei halua jäädä yksin potemaan paha oloa tai että "pakenen tilanteesta"

- vänkäämistä, vänkäämistä, vänkäämistä.

Minä en yleensä jaksa kauaa riidellä. Riiteleminen on aivan tyhjänpäiväistä touhua, äärimmäisen harvoin ryhdyn moiseen touhuun oma-alotteisesti. Olen myös lähes aina se joka pyytää ensin anteeksi ja yrittää saada sopua aikaan, paitsi jos mies on oikein todella pahasti loukannut.

Mieheni on valitettavasti sitä sorttia, joka raivostuu aivan tolkuttomasti ja joskus tavaroita saattaa tuhoutua kun hän niitä vihapäissään rikkoo ja raivoaa kuin sekopäinen härkä. Ei ole tietenkään ihmisiä kohtaan väkivaltainen. Inhoan tuota niin syvästi, että harkitsen tuon kohtauksen jälkeen aina avioeroa pari päivää. Koska noita superraivokohtauksia tulee kuitenkin niin harvoin, ehkä muutaman kerran vuodessa, en ole ainakaan vielä häntä hylännyt. Tuo on kuitenkin hänen ainoa huono puolensa.

Meni vähän jaaritteluksi, mutta siis tuollaisen raivokohtauksen jälkeen odotan että ukko tulee pyytämään anteeksi vaikka se olisikin minä joka alunperin on jostain saanut riidan aikaiseksi, koska tuo raivokohtaus ei koskaan korreloi nalkuttamiseni vakavuuden kanssa.

Normi tyypit osaa sopia. Minä olen yrittänyt. Riitti.

Riippuu asiasta.

Yleensä olen valmis etsimään kiertoteitä, kunnes päästään molempia tyydyttävään lopputulokseen. Mutta jossain asioissa ei vaan voi eettisesti ajatellen antaa piiruakaan periksi. Sairasta lasta ei voi jättää puoliksi hoitamatta, työkaveria ei voi kiusata vähän, jne.

En todellakaan. Vaikka jossain vaiheessa huomaisinkin itse olleeni väärässä tai tehneeni tyhmästi minun on silti pakko voittaa riitely. Ja aina se ukko on lopulta antanut periksi.

Mielipuolien ja pakkomielteisten anteekspyyntö ei ole reiän arvoinen.

VIT UN manipuloijat.

Riippuu ihan asiasta. Joskus asia on sellainen jossa voidaan tehdä kompromissi, joskus sellainen ettei voida.

"Puolitiehen vastaan" idea on semmoisen henkilön ajatus joka riitelee tyhjästä ja riita on tavoite. Riitä on joku ohjelmanumero, joka sitten pitäisi sopia, ja jatkaa sen päälle taas järkevää käytöstä.

Miksi riidellä ollenkaan. Ei enää.