Muita vakavia ja yksinäisiä ihmisiä, joista usein tuntuu ettei sovi oikein minnekään?

Olen ollut lapsesta asti vakavaluonteinen. Isä oli aina töissä ja äidin puolesta kotona oli ilmapiiri, jossa ei kunnolla saanut ilmaista tunteita ja vuorovaikutus oli kylmää (ei halailua, ei saanut itkeä, toisaalta positiivinenkin energia puuttui...). Jotenkin tuntuu vielä tänäkin päivänä siltä, että olen outolintu aivan kaikkialla ja se korostuu, jos esimerkiksi ne työpaikan vitsailevat ilopillerit eksyvät minun lähettyville. Tuntuu jotenkin välillä jopa surulliselle havaita se itsekin, kun mielessäni kyllä osaan nauraa toisten vitseille, mutta ihan kuin siinä sen ilon ilmaisussa olisi usein jokin ongelma tai jotenkin en vaan osaa olla aina sellainen vapaa ja nauravainen ulospäin. Koen oikeastaan jopa painetta yrittää hymyillä paljon ja vaikuttaa jotenkin helpommin lähestyttävältä toisille, mutta se väsyttää aika äkkiä ihan uneliaisuuteen asti. Elämässä on tapahtunut kaikenlaista mikä on vakavoittanut lisää ja mietin välillä ihan itsekin, että näytänköhän toisten mielestä kärttyiselle ja kamalalle ihmiselle vaikka sisimmissäni ajattelen toisista paljon hyvää ja pyrin menemään elämässä sellaisella "kyllä kaikki järjestyy" -asenteella.

Lisäksi olen ollut tosi yksinäinen jo lapsesta asti. Narsistinen äiti etäännytti minua muista ikätovereista. Tässä on ollut ihan todellinen työ yrittää jotenkin parantaa itseänsä sosiaalisesti ja räpiköin vielä lähemmäs kolmekymppisenä näiden asioiden kanssa :( Sosiaaliset taidot on siis aika lailla nollissa ja jollain tavalla ahdistun vielä nykyäänkin sosiaalisista tilanteista. Ristiriitaista? Kaipaisin siis, että saisin olla kuin valtaosa muista - Ne joilla on hieno ystäväpiiri ja ne vaan menee huoletta porukalla (tai rohkeasti yksin) johonkin baariin/ravintolaan/minne ikinä missä on paljon porukkaa ja viettää siellä aikaa täysin rennosti ja juttelee toisille (ja ehkä jopa tutustuu uusiin ihmisiin). Mä en pysty menemään edes sinne baariin ahdistumatta vaikka siellähän nimenomaan luulisi olevan rento meininki. En osaa jotenkin ilmaista itseäni edes tanssillakaan tai en ylipäänsä nauti tanssimisesta. Jäljelle jäisi se yksin pöydässä juominen, joka on ahdistuneena ja kädet mahdollisesti tärräten kamalaa. Tai ehkä joku hakeutuisi seuraan, mutta en osaa kunnolla johdatella keskusteluja, joten se olisi kiusallista. Ahdistun jo oikeastaan ennen kuin astun sisälle minnekään rakennukseen, missä tiedän olevan paljon muita ihmisiä. Aina joskus jos joku on erehdyksissään muhun tutustunut niin monesti sitä on seurannut se, että saa kutsuja bileisiin tai jonnekin missä on muitakin. Ja lopulta liian jännittyneenä oudoista ihmisistä (ja niitähän ei tarvitse olla kuin noin +3 sen jo tutun lisäksi) jätän menemättä paikalle, joka voi johtaa välillä siihen että etäännyn myös siitä joka sen kutsun antoi, koska saan itsestäni oudon ja törpön kuvan tai hän lähentyy niiden toisten sosiaalisempien ihmisten kanssa.

No niin, nyt olen nurissut teille ongelmani ja se teki hyvää, koska ei ole kovin montaa ihmistä jolle saa valittaa ongelmistansa. Nyt on teidän aika jakaa mulle joko haukut tai sympatiat.