Parisuhdeneuvoja kaivataan

Neuvoja kaivataan. Olemme viisikymppinen pitkään seurustelleet (14v.) pariskunta ja asumme kumpikin omissa asunnoissamme. Suhde on ollut yhtä vuoristorataa koko seurustelun ajan ja muutamia erojakin välissä mutta olemme aina yhteen kuitenkin palanneet.

Viimeiset pari vuotta on mennyt tosi huonosti ja olemme nähneet vähemmän. Taustalla lähinnä minun sairastuminen yhtäkkiä ja siitä seuranneet useat leikkaukset ja toimintakyvyn huononeminen. Mies oli alussa hyvin avulias ja huolehtivainen mutta nyt, kun kiputilanteeni sekä toimintakyvyn lasku edelleen jatkuu niin hän on kyllästynyt tilanteeseen. Ymmärrän sen kyllä mutta syyllistäminen tuntuu tosi pahalle, kun en voi tilanteelle mitään. Käyn hoidoissa jatkuvasti ja minua yritetään kuntouttaa ja itsellänikin on halu palata takaisin työelämään ja sujuvampaan arkeen mutta kaikki tapahtuu niin hitaasti. Kivun osalta muutosta ei tule tapahtumaan pysyvien vaurioiden takia mutta onneksi lääkityksen ja lääkkettömien menetelmien avulla pystyn kuitenkin jotain tekemään.

Mies tykkää olla huomion keskipisteenä aina ja on ns. porukan hauskuuttaja. Koskaan ei saisi puhua mistään negatiivisesta tai mainita vaikkapa jos on tosi huono päivä sairauksien osalta. Mies menee ihan hiljaiseksi eikä kommentoi mitään. Olen sitten ollut kokonaan puhumatta miltä minusta oikeasti tuntuu ja tämä saa miettimään, että onko tässä mitään järkeä jos en voi olla suhteessa oma itseni. En ole mikään valittajatyyppi muutenkaan vaan yritän tavallaan unohtaa kipuni ja keskittyä kaikkeen muuhun ja positiiviseen. Meillä on ollut jotain yhteisiä harrastuksia aiemmin jotka on valitettavasti jääneet osaltani ja mies kulkee niissä nykyään muun kaveriporukan kanssa mikä on minusta ihan hyvä.

Olen joutunut keksimään itselleni uusia asioita joita pystyn tekemään ja mies on niistä sitten jotenkin myrtynyt ja loukkaantunut. Häntä ei kuitenkaan kiinnosta lähteä mukaan esim. luontoon kävelylle tms. vaikka olen useasti pyytänyt. Tulee aina joku tyly vastaus, että "mua ei vittuakaan kiinnosta ja saat mennä ihan iteksesi". No sitten kun menen niin mies murjottaa, kun en vieläkään aikaa hänen kanssaan ja anele käymään meillä.

Olen jotenkin niin poikki ja ärsyyntynyt tämän asian kanssa. Mies ei halua puhua mistään, kun tosiaan aina pitäisi olla hauskaa ja iloinen. Olen muokannut luonnettani tosi paljon miehen takia enkä valita mistään tai kahlitse häntä ja olen aina lähtenyt hänen harrastuksiinsa mukaan (vaikka ei olisi yhtään oikeasti kiinnostanut), että olisi jotain yhteistä tekemistä. Toisinpäin tämä ei toimi yhtään. Nyt olen lakannut välittämästä jos toinen suuttuu koska kai minullakin on oikeus tehdä mistä tykkään koska rajoitteiden vuoksi niitä vaihtoehtoja on muutenkin vähän. Mies itse saattaa olla monta päivää soittamatta tai ilmoittamatta itsestään jos lähtee harrastusreissuilleen enkä niistä ole koskaan valittanut.

Minkäänlaisia kehuja tai kannustusta ei ole koskaan suhteen aikana tullut. Itse kyllä kehun häntä ja hän mielellään niitä kalasteleekin esim. kuinka hyvä hän on työssään tai kuinka hauskan vitsin kertoi jollekin yms. Toisia naisia kehuu myös, varsinkin isorintaisia. Tämä tuntuu tosi pahalle vaikka en mitään hälle sanokaan. En itsekään susiruma ole ja olisi joskus mukava kuulla jotain kaunista.

Olenko ihan kohtuuton? En näe minkäänlaista tulevaisuutta meillä mutta olen liian uupunut tehdäkseni asialle mitään tällä hetkellä. :( Onneksi on kaksi ihanaa aikuista lasta ja muutama erittäin hyvä ystävä etten koe olevani yksin. Parisuhteessa kyllä olen äärimmäisen yksinäinen nykyään.