Lapseni salaavat minulta kaiken - mitä olen tehnyt väärin?

Olet rajaton tai läheisriippuvainen tai narsisti tai kaikkea tuota.

Minä en ole antanut edes osoitetta.

Varmaan kannattaa kysyä niiltä lapsilta. Selvästikään sulle ei ole helppo kertoa asioita.

Vaihtoehtoja:

- olet rajaton. Kyselet, tunkeilet, töksäytät, loukkaat ja sekaannut.

Tai pahempaa: kontrolloit, väheksyt, paheksut, tuomitset, tiedät paremmin.

Ehkä olet liian vahva ja hallitseva vanhempi. En itsekään kerro äidilleni juuri mitään. Hän ylireagoi ihan kaikkeen ja toisaalta ei oikein kerro mihinkään aitoa mielipidettään. Toisaalta taas kohtelee kuin pikkulasta.

Itse en kerro juuri mitään, koska mikään ei tunnu kelpaavan. Ikää 50. Äitini ei ole mitenkään paha ihminen, mutta hänelle on liian tärkeää, mitä muut ihmiset ajattelevat.

No en ole kumpikaan lapsistasi (minulla ei ole sisaruksia), enkä tilanteestasi muuten tiedä, mutta omalla kohdallani lähinnä seuraavat syyt:

- mitä tahansa mitä äidilleni kerron, hän kääntää aina itseensä -> minun saavutukseni ovat hänen saavutuksiaan ja hänen erinomaisen kasvatuksensa ansiota, mutta samaan aikaan teen kuitenkin aivan kaiken väärin ja olen aiheuttanut hänelle sanoinkuvaamatonta kärsimystä ja olen rangaistus

- negatiivisissa asioissa (esim. koulukiusaaminen) asetelma kääntyi aina ympäri niin, että jouduin itse lohduttamaan häntä, kun hän oli tilanteesta niin surullinen

- minkään asian ei voinut luottaa pysyvän pelkästään hänen tiedossaan, vaan asiat levisivät koko suvulle, yleensä vielä vääristeltynä hänen omalle kannalleen niin, että hän sai maksimimäärän joko erinomaisuus- tai sympatiapisteitä

- uhriutuminen kaikesta ja jatkuvat itsemurhauhkaukset, jos kehtasin todeta hänen loukanneen minua

Eipä olla moneen vuoteen enää puhuttu, mitään. Hän ei tiedä edes osoitettani. Jos tunnistat itseäsi jostain näistä kohdista, lievempänäkin muotona, niin kannattaa ottaa peili kauniiseen käteen ja alkaa pohtia tilanteen korjaamista. 

Up

Meillä myös mikään ei pystynyt meidän keskeisenä. Kerroin hänelle ensimmäisenä raskaudesta, ja sanoin ettei kerro vielä kenellekään. Kun kerroin veljelle, hän sanoi heti, että hän olikin kuullut jo äidiltä.

En kerro äidilleni juuri mitään. Helpoimmalla pääsee. Samoin toimii puolisoni oman äitinsä suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Meillä myös mikään ei pystynyt meidän keskeisenä. Kerroin hänelle ensimmäisenä raskaudesta, ja sanoin ettei kerro vielä kenellekään. Kun kerroin veljelle, hän sanoi heti, että hän olikin kuullut jo äidiltä.

Tällaistahan se on.

Mä en koskaan kertonut äidilleni mitään, koska hän ei edes halunnut ymmärtää. Ja sitten tosiaan tuo muille kertominen, kipeitäkin asioita, joiden ei olisi halunnut leviävän. Tosin olen saanut havaita, että kertomatta jättäminen on johtanut siihen, että hän keksii omia juttujaan, joita kertoo totuutena eteenpäin. Koko kylä esimerkiksi ’tietää’, että pojallani on ADHD. Ei oikeasti ole, oli vaan ehtiväistä sorttia pikkupoikana. Huvittavaa tässä on se, että nyt hän toimii kyseisen oireyhtymän asiantuntijana. Kertoo muille miten poikani saatiin parannettua. Hänen ansiotaan, tietysti.

Täällä myös yksi, joka ei kerro äidilleen juuri mitään.

Aivan kuten aloittaja, äitinikin uskoo olevansa läheisissä väleissä minun ja sisarusteni kanssa.

Todellisuudessa näemme silloin tällöin ja puhumme kyllä puhelimessa, mutta vain äitiäni kiinnostavista aiheista. Eli hänestä itsestään.

Tai jostain pinnallisesta, kevyestä aiheesta. Siivous, sisustus, sää, tähän tyyliin.

Olen jo lapsena oppinut, että äidilleni ei voi kertoa oikeasti tärkeistä tai vaikeista asioista.

Äitini pakenee isojen asioiden kohdalla voivottelun, huokailun ja valituksen taakse, jolloin huomio onkin täysin hänessä itsessään ja se voivottelu ja huokailu myös estää kaiken oikean keskustelun ja tarkoituksen mukaisen kanssakäymisen.

En tiedä, onko tämä käytös edes tietoisesti valittua, vai ehkä hän ei yksinkertaisesti pysty parempaan.

Lapsena se oli aika kauheaa, kun äiti ei tue, lohduta, hoida asioita, vaan pakenee vastuutaan vanhempana sen voivottelun taakse.

Se on myös todella syyllistävää käytöstä.

Nyt aikuisena en jaksa sitä voivottelua enää kuunnella ja minulle se myös kertoo haluttomuudesta kuulla mitään muuta kuin pinnallista diipadaapaa.

Ehkä aloittaja käyttäytyy vastaavalla tavalla, mutta jokin syy on olemassa, että lapset eivät kerro asioistaan.

Olen kerran yrittänyt lapsena puhua äitini kanssa. Hän torjui koko jutun, alkoi kitistä ja marista ja kirjaimellisesti juoksi naapuriin valittamaan sitä, miten raskasta hänellä on kun lapset aina marisevat.

Sen jälkeen en ole asioistani puhunut.

Sehän ei estä häntä edelleen juoksemasta pitkin kyliä kertomassa ”asioistani” eli jauhamassa ja juoruamassa hänen keksimiään valeita.

Luultavasti olet joko hyvin ahdasmielinen ja tuomitseva ihminen, et ole luotettava, et osaa kuunnella tai ole kiinnostunut muiden asioista tai käännät kaiken itseesi.

Liian tunkeileva ja määräilevä. Hölösuu.

En itsekään pysty puhumaan oman äitini kanssa kuin tyyliin säästä. Äiti ottaa kaiken kovin henkilökohtaisesti ja hän on tuonut esiin, että muilla on paremmat lapset. Joskus aikoinaan olimme mieheni kanssa menossa sukulaisten luo kylään, niin äiti maanitteli, että älkää menkö, ei ne tykkää, että menette. Kun kerroin meneväni lasten kanssa ulkomaan lomalle, äitiä harmitti rahanmeno. Isän korviin ei reissuista saanut inahtaakaan eikä kenellekään olisi saanut siitä kertoa, kun ne olisi luulleet, että me ollaan rikkaita. Yhdestä reissusta kerroin vasta jälkeenpäin ja siitähän äiti suuttui.

Kun lapset oli yläasteella, äiti suuttui, kun lapset otti minun suosituksesta kotitaloutta ja liikuntaa. Kuulemma olisi pitänyt ottaa lisäkieli ja matematiikkaa. Äitiä harmitti, kun ei voinut kehua ja nolata muita kuulijoita. Siis tiedätte, kun sanoja nakkaa niskojaan taaksepäin ja sanoo, että lapsi on niin kunnianhimoinen ja älykäs, että kaipasi lisähaastetta.

Nyt äiti surkuttelee, kun en ole pessyt ikkunoita. Mitä ne naapurit sanoo, no ei kiinnosta.