Lue keskustelun säännöt.
Millaistakohan olisi elää ihan yksin? Pärjäisinkö?
17.06.2021 |
Osaisinko edes? Sinkkuna viimeksi 20-vuotiaana, oon loikkinut parisuhteesta toiseen sillä tavalla limittäin.
Puolustuksena, että suhteita ei ole ollut monta. Luulen, että minua ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Olen ihmisenä enemmänkin ystävämateriaalia, vaikka naiselta näytänkin ulkoisesti.
Kaikkein lähin ihminen voi käytöksellään satuttaa kaikkein pahiten. Kun on sellainen olo, että on kaikkensa yrittänyt, kannattaako vielä yhden kerran suunnitelmallisesti koittaa parantaa suhdetta? Vaikka se toinen puolisko ei suostu kiihtymättä kommunikoimaan ja neutraaliksi tarkoituksella luotu keskusteluhetki muuttuu sekunnissa toisen syyttelyksi?
Olen nyt kesän ajan salaa suunnitellut muuttoa takaisin kotipaikkakunnalle. Työ seuraisi mukana niin olisi sinällään ihan helppo juttu. En tiedä, uskallanko. Joku muutos elämään pitäisi kuitenkin nyt saada
Kommentit (28)
Vaikeatahan se on jos on läheisriippuvainen, muttei kuitenkaan mahdotonta. Kaikkeen tottuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikeatahan se on jos on läheisriippuvainen, muttei kuitenkaan mahdotonta. Kaikkeen tottuu.
Mistä tietää, onko läheisriippuvainen?
Vierailija kirjoitti:
Kellään kokemusta ?
Ai kokemusta mistä? Yksin asumisesta? Eroamisesta? Kotipaikkakunnalle muuttamisesta?
Pakkoko sinun on toiselle paikkakunnalle muuttaa. Jos olet ystävämateriaalia, eikä sinulla ole ystäviä nykyisellä paikkakunnallasi?
Ja joo, olen nyt elänyt yksin kymmenen vuotta oltuani sitä ennen reilut kymmenen vuotta parisuhteessa. Asiaan ei liity paikkakunnan vaihtoa. En tiedä, olenko niitä, joilta kysyt kokemuksia.
Minä en ole kyse askelta uskaltanut ottaa, asia jota kadun kuolinvuoteellani ja jo nyt.
Mutta kun olen ollut puolisoni kanssa aina, 17v ikäisestä ja nyt olen 45v, en siis ole koskaan asunut yksin.
Surullista, tiedän.
Koronan aikana vietät melkein kaiken ajan yksin kotonasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluaisin vaan pois jonnekin. En enää kestä elämääni.
Suosittelen lämpimästi, paras päätös jonka voit tehdä, opetella olemaan yksin ja tuntemaan itsesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä erosin lasteni isästä 28 vuotta sitten enkä ole mennyt enää uuteen parisuhteeseen. Tunnen itseni ja tiedän, että en ole lainkaan parisuhdeihminen. Yksin en sentään elä, vaikka asunkin yksin. Mulla on läheisiä (omat aikuiset lapseni mukaanlukien) sekä ystäviä ja kavereita.
Yksinhän sitä pärjää kaikkein helpoiten. Saa järjestää elämänsä just sellaiseksi kuin itse haluaa, eikä tarvitse kuunnella muiden mielipiteitä tai tehdä kompromisseja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa mikä yksin asumisessa on minulle ollut vaikeaa, on toisinaan ollut vuokranmaksu ja rahojen riittäminen muutenkin. Jopa vaikka olen asunut toisen tyhjätaskun kanssa niin kahdestaan on rahat riittäneet paremmin. Edellyttää tietysti sitä että kumpikaan ei ole erityisen törsääväistä sorttia.
Muuten en ymmärrä, miksei yksin pärjäisi. Olen yksin kotona nytkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yksinhän sitä pärjää kaikkein helpoiten. Saa järjestää elämänsä just sellaiseksi kuin itse haluaa, eikä tarvitse kuunnella muiden mielipiteitä tai tehdä kompromisseja.
Tai sitten ei. Olen maailman huonoin tekemään päätöksiä, ja minusta on ollut helpompaa kun joku ajattelee puolestani.
Yksin asuminen/ eläminen on ihan parasta!
Suosittelen.
Ja jos sittemmin joku parisuhteen poikanen kuitenkin ilmestyy kuvioihin, niin ei sen takia tarvitse yhteen muuttaa ja omaa elämäänsä myydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikeatahan se on jos on läheisriippuvainen, muttei kuitenkaan mahdotonta. Kaikkeen tottuu.
Jep. Jossain vaiheessa sitä vaan hoksaa sen, ettei ihan jokaisessa kaksilahkeisessa ole järkeä roikkua ja varsinkaan ihan vain siksi että olisi joku.
Silloin se läheisriippuvuus paraneekin kerrasta ja menee herkästi toiseen äärilaitaan eli alkaakin erakoitumaan. Ja sitten sitä ei enää muuta elämäntapaa kaipaakaan kuin yksineloa eikä siinä pärjäämisessä ole ongelmaa. Tietenkin joitain asioita eteen aina tulee joita ei yksin voi/pysty tekemään ja silloin jostakin joutuu tinkimään ja hyväksymään sen, ettei omaan elämäntasoon kuulu ihan kaikki samat asiat kuin muilla/perheellisillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinhän sitä pärjää kaikkein helpoiten. Saa järjestää elämänsä just sellaiseksi kuin itse haluaa, eikä tarvitse kuunnella muiden mielipiteitä tai tehdä kompromisseja.
Tai sitten ei. Olen maailman huonoin tekemään päätöksiä, ja minusta on ollut helpompaa kun joku ajattelee puolestani.
Sitä suuremmalla syyllä yksin eläminen olis sinulle oleellinen kokemus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeatahan se on jos on läheisriippuvainen, muttei kuitenkaan mahdotonta. Kaikkeen tottuu.
Mistä tietää, onko läheisriippuvainen?
https://a-klinikkasaatio.fi/ajankohtaista/laheisriippuvainen-koukussa-t…
periaatteessa voisin asua yksin, mutta kun miehen siivellä on niin helppo lokkeilla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinhän sitä pärjää kaikkein helpoiten. Saa järjestää elämänsä just sellaiseksi kuin itse haluaa, eikä tarvitse kuunnella muiden mielipiteitä tai tehdä kompromisseja.
Tai sitten ei. Olen maailman huonoin tekemään päätöksiä, ja minusta on ollut helpompaa kun joku ajattelee puolestani.
Tämä ei ollut ap:lta. Hoidan kaikki käytännön asiat perheessä. Maksan laskut, teen budjetit, käyn kaupassa , laitan ruuan, siivoan, varaan auton huoltoajat yms. Olen se joka huolehtii ja tekee kaiken
ap
Vierailija kirjoitti:
periaatteessa voisin asua yksin, mutta kun miehen siivellä on niin helppo lokkeilla
Mulla on tällä hetkellä tosiaan aika paljon huonompi palkka (aiemmin suunnilleen sama) kuin miehellä, mutta ihan kaikki maksetaan aina tasan puoliksi.
Kellään kokemusta ?