Nykyään ihmettelen, että jaksoin 9v koulukiusattuna

Miten huomaat että se vaikuttaa sinuun aikuisena? Vaikutat muutaman lauseen perusteella päisevältä tyypiltä.

Entä miksi siihen kiusaamiseen ei puututtu koulussa?

Vierailija kirjoitti:

Miten huomaat että se vaikuttaa sinuun aikuisena? Vaikutat muutaman lauseen perusteella päisevältä tyypiltä.

Entä miksi siihen kiusaamiseen ei puututtu koulussa?

Siis kyllä opet ja rehtori siitä tiesi ja koulutoimenjohtajakin. En tajua miten sitä ei koskaan saatu loppumaan.

Niinpä. Jotenkin sitä vaan meni eteenpäin, kun ajatteli, että ei ole muuta vaihtoehtoa. Kotona oli myös säännöllisesti väkivaltaa. Vain mummolassa kesäisin muutaman viikon oli turvassa. Stressinsietokyky onkin aikuisena ollut melko huono.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten huomaat että se vaikuttaa sinuun aikuisena? Vaikutat muutaman lauseen perusteella päisevältä tyypiltä.

Entä miksi siihen kiusaamiseen ei puututtu koulussa?

Siis kyllä opet ja rehtori siitä tiesi ja koulutoimenjohtajakin. En tajua miten sitä ei koskaan saatu loppumaan.

9 vuotta kiusaamista putkeen, niin jossain vaiheessa siitä tulee jo tapa kaikille osapuolille, eikä auta kuin koulun vaihto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten huomaat että se vaikuttaa sinuun aikuisena? Vaikutat muutaman lauseen perusteella päisevältä tyypiltä.

Entä miksi siihen kiusaamiseen ei puututtu koulussa?

Siis kyllä opet ja rehtori siitä tiesi ja koulutoimenjohtajakin. En tajua miten sitä ei koskaan saatu loppumaan.

9 vuotta kiusaamista putkeen, niin jossain vaiheessa siitä tulee jo tapa kaikille osapuolille, eikä auta kuin koulun vaihto.

Niin, pienessä kylässä se ei vaan onnistunut eikä vanhemmat suostuneet muuttamaan paikkakuntaa. Antoivat vaan lapsensa kitua.

Lapsen elämässä se on kokemuksellisesti moninkertainen aika verrattuna aikuiseen. Ihminen kokee ajan pituuden suhteessa siihen asti elettyyn elämään.

Minua kiusattiin 7 vuotta. Ja joo, opettaja tiesi ja rehtori ja vanhemmat ja siitä huolimatta se jatkui tuon 7 vuotta.

Muistan, että itkin joka ikinen päivä koulun jälkeen. Läksyjä tein viikonloppuisin. Kiusaaminen oli jokaisellatunnilla,minut eristettiin luokan muista lapsista täysin, tönittiin, potkittiin, nimiteltiin jatkuvalla syötyöllä, jopa silloin kun opettaja oli luokassa. Menin itse rehtorillekin puhumaan asiasta, että en jaksa ja lopputuloksena oli että pääkiusaaja jatkoi kanssani samalla luokalla ja ns kakkosmies vaihdettiin toiselle luokalle. Ei tietenkään auttanut.

Äiti vaan tsemppasi jaksamaan, että ”ole vaan välittämättä”. Olsi pitänyt vaihtaa koulua ja edes yrittää toisessa ympäristössä, mutta äitini ei halunnut, että vaihdan koulua. Olisi kuulemma sama kiusaaminen jatkunut sielläkin. Kannustava asenne, eikö.

Vanhempani erosivat kesken kiusaamisen, mutta äitini halusi jäädä asuntoon, vaikka minua kiusattiin. Ei puhettakaan, että olisi muutettu toiselle paikalle.

Kun menin lukioon kiusaaminen loppui kuin seinään eikä ole koskaan sen jälkeen ollut yliopistossa tai työelämässä, joten en ihan usko sitä, että kaikki olisi ollut minun syytäni.

Miten jaksoin sitten? Ajattelin aina seuraavaa lomaan saakka ja paatin, että selviydyn aikuiseksi. Jotenkin. Mielenterveysongelmat jäi siitä. Ja varmaan äidistäkin. Ja isästä. Niitä sitten olenkin selvitellyt kaikki vuodet koulun jälkeen. Selivydyin kuitenkin ammattiin ja töissäkin olin 10 vuotta ennen kuin tuli loppuromahdus ja työkyvyttömyyseläke.

Kiusaaminen pilaa elämän enemmän tai vähemmän.

Sinänsä olen nyt onnellinen elämässäni ja minul,aon perhe, joten en voi valittaa. Mieluummiin olisin kuitenkin työelämässä.

Meitä saman kokeneita on varmasti paljon.

Lapsena en edes kyseenalaistanut sitä mitä minulle tapahtui, olen myös väkivaltaisesta kodista, ja kouluun mennessä olin jo niin maanrakoon lyöty, että luulin että se vain on näin elämässä.

Kotona en koskaan kertonut kiusaamisesta, enkä koulussa. Ei 80-luvulla pikkupaikkakunnalla ollut mitään toista koulua, ja mitähän väkivaltaiset ja välinpitämättömät vanhemmat olisivat asialle tehneet.

Selvisin, olen koulutettu, työelämässä ja perheellinen.

Jäljet kuitenkin ovat jääneet, masennuskausia on ollut koko ikäni, välillä olen juonut ihan liikaa, ja silti olen aivan mieletön suorittaja, ja olen kokenut loppuunpalamisen parikin kertaa.

Viimeinkin olen nyt aloittelemassa terapiaa. Olen luvannut itselleni, että saan vielä tästä itselleni ja omalle perheelleni onnellisen elämän.

Olen alkanut haaveilla kouluttautumisesta vielä pitemmälle ja ulkomailla asumisesta.

Kaikista niistä asioista, jotka ovat ihan tavallisia, mutta kiusaamisen ja väkivallan selviytymiskamppailussa niille vain ei ollut aikaa, eikä voimia.

Toivon kaikille saman kokeneille kaikkea hyvää, ihanaa tulevaisuutta ja voimia toteuttaa toiveita ja haaveita.

Ps. Meidän täytyy huolehtia itsestämme hyvin, itsetuhoisuus ja itsesabotointi ei enää käy, ajattelen aina nykyisin, että johan niitä ihmisiä, jotka ovat minua halunneet satuttaa, on ollut jonoksi asti, en tosiaan hoida hommaa heidän puolestaan.