Ihailtiinko teidän lapsuudenperheessänne laihuutta?

Lihavuutta kauhisteltiin, mut kellään ei anoreksiaa.

Kyllä ihasteltiin laihuutta, ulkomuoto oli isälle tärkein asia itsessään ja perheenjäsenissään. Jatkuvaa kuittailua, jos joku meistä oli lihonut.

Arvostelua, vertailua, haukkumista...

Kyllä. Äitini ja hänen sisaruksensa huomauttelevat ihmisten painoista ja arvostelevat ihan vieraita ihmisiäkin.

Neutraalisti, paino ei ollut mikään puheenaihe. Puolison perheessä toisten lihomiset ovat kahvipöytäkeskustelua, mutta jos joku onnistuukin pudottamaan painoa, siitä ei mainita mitään. Pöydän päässä istuukin se kaikista lihavien ja epävarmin.

Painosta ei puhuttu, mutta selvää oli, että hoikkuus oli hienoa.

Totta. Varsinkin äidilleni hoikkuus oli tärkeää, kävi puntarilla ja kauhisteli 100g nousua. Olin alipainoinen nuorena Ja nuorena aikuisena ja jos tuli kilokin lisää, niin kommentti oli heti " muutama kilo pois niin olisi nätimpi".

Mitään herkkuja ei koskaan ollut, salaattia oli pakko syödä päivittäin. Kotoa poismuutettuani olikin kiva, kun sai syödä mitä halusi.

Nyt ihan aikuisiällä ylipainoa onkin ihan kiitettävästi.

Ei meillä koskaan puhuttu painosta, ei omasta eikä muiden. Hoikkia olimme kyllä koko perhe koska rahaa oli vähän eikä sitä käytetty turhiin herkkuihin, ja joka paikkaan mentiin kävellen tai pyöräilen.

Ei. Olen 80-luvulla syntynyt, joten vanhemmat ei kommentoinut juurikaan painoa. Olin lapsena tosi hoikka, vaikka söinkin. Ja olen vieläkin. Isovanhemmat kyllä tuputti aina kaikkia herkkuja, kun olin niin laiha.

Juu, hoikkuus oli hyvin tavoiteltavaa ja lihomista kauhisteltiin. Vanhemmat moittivat lasten syömisiä ja arvostelivat ulkonäköä. Muka omaa parastamme vaan sillä yrittivät, ettei lihottaisi... Äiti muisti myös aina kehua miten hoikka oli nuorena ja arvosteli omaa, muuttunutta kroppaansa jatkuvasti.

Ei hirveästi ihmetytä, miksi itselläni (ja sisaruksillani myös) suhde ruokaan ja omaan vartaloon on ollut aina hyvin ongelmallinen. Normaalipainon alarajoillakin on aina ollut lihava olo.

Ei puhuttu koskaan painosta. Äitini syntyi 1936. Lihoin itse jenkeissä nuorena enkö edes tajunnut asiaa, en koskaan käynyt vaa'alla. Äitini oli hoikka kaunis nainen, ei tehnyt itsestään numeroa, kehui minua luonteesta, ulkonäköasioista ei juuri puhuttu. Jos oli vaikka uudet vaatteet tai olin laittanut hiukset toisin, saattoi siihen liittyen sanoa että onpa minulla kaunis tyttö. Vasta päälle 20v aloin tajuamaan kun laihduin raskauden jälkeen että kappas, oli kiloja kertynyt. Kilot eivät palanneet ja suhtautuminen ruokaan ollut terve.

Nykyaikaa on kurjaa someineen erityisesti nuorille. Olen itse -71. Ja kiitollinen että kasvatukseen ei liittynyt ulkonäkö. Kiltteysasiat olivat suht tärkeitä ja se tuotti omat ongelmansa mm parisuhteessa aluksi että oli ovimatto.

Ihailtiin ja sanottiin usein että "laiha on parempi kuin lihava".

Olin kuitenkin kapinallinen ja sain painoni pahimmillaan 130:een kiloon. Kyllä huomasi että vanhempia oksetti painonnousu ja minä. Mutta he eivät voineet sille mitään ja joutuivat kiltisti häpeämään kun lyllersin sukujuhlissa ja muissa heitä häpäisemässä. Kun serkutkin oli niin hoikkia ja hyviä. Minä tällainen tyhmä läski. Hehe!

Auts, ai kamala, nyt muistin, minkälaista lapsuuden ruokapöydässä olikaan. Siinä kun syötiin niin äitini piti päivittäin saarnaa, miten tätäkään ei pitäisi syödä ja ai kamalaa, miten tämä syöminen onkin kamalaa. Oli muuten tosi ahdistavaa, kun yhdestäkään suupalasta ei saanut nauttia ja kaiken lisäksi kukaan meistä ei ollut lihava, mutta kyllä todellakin: syyllisyys painaa vieläkin, kun ruokaa suuhuni laitan. 

Ahkera lapsi, hoikka lapsi.

Ei varsinaisesti, mutta ylipainoisista vitsailtiin jatkuvasti tyyliin "on näköjään ollut ruoka-aikana kotona", mikä tuntui silloin lapsena tyhmältä ja loukkaavalta.

Ei paino ja ruumiinrakenne ollut mikään ykkösjuttu.

Lihavia saatettiin päivitellä, jos heidän kokonsa aiheutti ongelmia.

Naapurissa oli matriarkka, joka hädintuskin pääsi kävelemään.

Hänen sisarukennsa olivat laihoja.

Naapurissa oli paksu isäntä, joka ähkäisi joka askeleella.

Kova oli työskentelemään paksuudestaan huolimatta.