Miksi äiti suuttuu, kun lapsi on surullinen?

Kuulostaa ihan omalta äidiltäni, hän tosin ei tainnut kuin ehkä pari kertaa koko lapsuudessa viedä minua tuollaiseen ”isompaan” puistoon missä olisi paljon muita leikkitovereita. Mielenkiinnosta että mitä vaarallista äiti keksi hippaleikistä?

Vammoilta suojelemisesta voi sanoa että huolestuminen kuuluu rakkauteen.

Lapsen tunteiden estämisestä tai kyvyttömyydestä ottaa myös ikäviä tuntemuksia vastaan voi sanoa, että se viestii empatiankyvyn puutteesta joka taas voi liittyä äidin persoonallisuushäiriöön.

Äiti kenties neuroottisuuteen taipuvainen, ja omista peloista kumpuava stressi purkautuu ärtyisyytenä. Valitettavasti huomaan satunnaisesti itsessäni samaa, tosin kyseessä on vilkas poikalapsi ja leikit ei ole hippaleikkejä vaan osin oikeasti sellaisia, joissa voi sattua.

Narsismi, tunteita ei osata käsitellä koska itsellä ei ole.

Nämä on hankalia juttuja. Neuroottisuus ja varovaisuus periytyvät, ja siksi varovainen äiti varoittelee jo valmiiksi varovaista lasta, joka tarvitsisi enemmänkin rohkaisua. Toivottavasti isä on mukana kuvioissa ja rohkaisee lasta kokeilemaan rajojaan. On tosi kurjaa mutta uskoakseni aika yleistä, että vanhemman on vaikea suhtautua lapsen kielteisiin tunteisiin. Kaikki ehkä syyllistyvät siihen joskus väsyneenä ja kuormittuneena. Lapsen suru tms voi tuntua kiittämättömyydeltä, jos vanhempi itse on jäänyt paljosta vaille lapsena, ja kritiikiltä, jos vanhempi muutenkin epäilee kykyjään vanhempana. Vanhempi voi myös hävetä itseään ja lastaan ja ärhennellä siksi lapsen julkisesti näyttämälle surulle. Jos oma tunnepuoli on huonossa jamassa, lapsen kielteisten tunteiden näyttäminen voi tuntua vain huonolta käytökseltä. Kumpa tämä äiti ja lapsi saisivat tukea. 

Pelko ja huoli ilmenevät toisinaan ikävällä tavalla. Jostain syystä äiti ilmeisesti näkee kaikessa vaaraa ja siksi kieltää kaiken lapselta. Äiti voi hyvinkin tietää miltä lapsesta tuntuu ja tuntea empatiaa häntä kohtaan. Omat pelot ajavat kuitenkin edelle, eli hän ei voi päästää lasta tekemään ja kokeilemaan asioita. Kun lapsi on tästä luonnollisesti surullinen äiti kokee syyllisyyttä ja ärtyy. Hän ei myöskään pysty lohduttamaan lasta tehdessään tätä kohtaan itse väärin, joten lapsen tunteet aiheuttavat lisää ärtymystä. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan omalta äidiltäni, hän tosin ei tainnut kuin ehkä pari kertaa koko lapsuudessa viedä minua tuollaiseen ”isompaan” puistoon missä olisi paljon muita leikkitovereita. Mielenkiinnosta että mitä vaarallista äiti keksi hippaleikistä?

Tulee vaikutelma, että äiti vain keksisi tekosyitä, ja lapsen pitää lukea rivien välistä, ettei muiden mukaan saa mennä. Puolat ovat liukkaat, hiekkapohja kova (juuri leikkipaikalle varta vasten hankittu turvallinen pyöreästä kivestä koostuva alusta...), vaatteet likaantuvat ja menevät rikki jne. Äiti yrittää supista niin, ettemme kuulisi, mutta kyllähän tuo on kiinnittänyt huomion ja on tullut "sattumalta" kuultua niitä keskustelunpätkiä.

Kun ei se äiti vietä lapsensa kanssa laatuaikaakaan. Ei juttele eikä puuhastele. Katselee vain ilmeettömänä kaukaisuuteen (ei ole edes puhelimella eli ei ole nettiaddikti tmv.) ja sivuuttaa lapsen kontaktiyritykset tai ärtyy niihinkin. Tulee surku tuota tyttöä, mutta itselle tuli nimenomaan se mieleen, että jos aikuinen menee siihen juttelemaan, niin äiti ärtyisi siihenkin ja jatkossa tytön olisi turha haaveilla edes leikkipuistossa käymisestä :( On vain todella surullista katsella, miten muutenkin ujolle lapselle ärhennellään koko ajan, ellei hän ole kuin ei olisikaan. 

Vierailija kirjoitti:

Pelko ja huoli ilmenevät toisinaan ikävällä tavalla. Jostain syystä äiti ilmeisesti näkee kaikessa vaaraa ja siksi kieltää kaiken lapselta. Äiti voi hyvinkin tietää miltä lapsesta tuntuu ja tuntea empatiaa häntä kohtaan. Omat pelot ajavat kuitenkin edelle, eli hän ei voi päästää lasta tekemään ja kokeilemaan asioita. Kun lapsi on tästä luonnollisesti surullinen äiti kokee syyllisyyttä ja ärtyy. Hän ei myöskään pysty lohduttamaan lasta tehdessään tätä kohtaan itse väärin, joten lapsen tunteet aiheuttavat lisää ärtymystä. 

Mitä tässä osaisi tehdä itse? Äidistä saa sen vaikutelman, että hän voisi lopettaa jopa sen puistossa käymisen, jos häntä yrittää lähestyä. Hän tuntuu välttelevän jopa muiden ihmisten suuntaan katsomista, joten taustalla voi olla ehkä jotain sosiaalista pelkoa? Pitäisikö lähettää joku lapsista pyytämään tämä ujo tyttö mukaan leikkimään (esimerkiksi jotain todella harmitonta, esimerkiksi jotain marmorikuulapeliä, jossa ei hypitä, juosta eikä kiipeillä?)? Ehkä äiti ei kehtaisi äristä vieraalle lapselle, ja ujo tyttö pääsisi mukaan leikkimään? En vain halua järjestää hankaluuksia tuolle tytölle, koska hän on muutenkin niin arka ja äiti kovin tylyn oloinen...

Liian monta kertaa olen sivusta seurannut, miten tuollainen hippaleikki keksitään vain siksi, että saadaan yhdestä lapsesta uhri ja pilkan kohde. Tietenkään en puutu siihen, mitä vieraat lapset tekevät, mutta kyllä sitä itkevää ujoa lasta on paha katsella, kun muut ovat monin tavoin osoittaneet, että tämä on tyhmä ja surkea, miten kampitetaan ja laitetaan hipaksi, joka takuuvarmasti ei saa ketään kiinni (leikkiin kuulumattomat tulevat eteen estämään tms.)

Vierailija kirjoitti:

Liian monta kertaa olen sivusta seurannut, miten tuollainen hippaleikki keksitään vain siksi, että saadaan yhdestä lapsesta uhri ja pilkan kohde. Tietenkään en puutu siihen, mitä vieraat lapset tekevät, mutta kyllä sitä itkevää ujoa lasta on paha katsella, kun muut ovat monin tavoin osoittaneet, että tämä on tyhmä ja surkea, miten kampitetaan ja laitetaan hipaksi, joka takuuvarmasti ei saa ketään kiinni (leikkiin kuulumattomat tulevat eteen estämään tms.)

Ettäkö vanhempia myöten mietittäisiin, miten saadaan ujompi lapsi huijattua kampitettavaksi hippaleikkiin? Rehellisesti sanottuna: kuulostaa vainoharhaiselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian monta kertaa olen sivusta seurannut, miten tuollainen hippaleikki keksitään vain siksi, että saadaan yhdestä lapsesta uhri ja pilkan kohde. Tietenkään en puutu siihen, mitä vieraat lapset tekevät, mutta kyllä sitä itkevää ujoa lasta on paha katsella, kun muut ovat monin tavoin osoittaneet, että tämä on tyhmä ja surkea, miten kampitetaan ja laitetaan hipaksi, joka takuuvarmasti ei saa ketään kiinni (leikkiin kuulumattomat tulevat eteen estämään tms.)

Ettäkö vanhempia myöten mietittäisiin, miten saadaan ujompi lapsi huijattua kampitettavaksi hippaleikkiin? Rehellisesti sanottuna: kuulostaa vainoharhaiselta.

vainoharhainen salaliittoteoria

Vierailija kirjoitti:

Narsismi, tunteita ei osata käsitellä koska itsellä ei ole.

Selvästihän tuolla äidillä on tunteita. Ei vain tajua niitä. 

Eivät kaikki ongelmat ole narsismia muutenkaan.

En ota kantaa tuohon ylivarovaisuuteen, mutta ikävältä kuulostaa.

Minun äitini ei kestä muiden surua eikä negatiivisia tunteita, koska hänelle ei lapsena annettu mahdollisuutta ilmaista negatiivisia tunteita. 1950-luvun lapsen piti kuulemma aina olla vain kiitollinen kun ei ollut enää sota ja ruokaa oli pöydässä. Lapsia oli liikaa, koulut olivat täynnä ja kaikki olivat köyhiä. Äidillä oli paljon surua aikuisiällä ja hänellä ei riitä ymmärrystä muiden suruille, jotka ovat ”pienempiä”. Koko lapsuuteni sain kuulla, että eihän tuo nyt ole mikään suremisen arvoinen asia. Jos ilmaisin vihaa tai ärtymystä, niin se oli kiukuttelua. Samoin nyt aikuisena, ihan turha äidille mainita mistään vastoinkäymisistään, vastauksena on suunnilleen ”Mutta pitää sentään olla kiitollinen, että sinulla on vielä työ / mies / lapset / tms.” ja sitten siirrytään hyvänpäivän jutusteluun. Hän ei lähimmälle ystävälleen lähettänyt surunvalitteluja, kun tämän aikuinen lapsi kuoli, tuumasi vain meille muutaman kuukauden päästä: ”On hän varmaan jo päässyt asiasta yli eikä tarvitse myötätuntoani”.

Vierailija kirjoitti:

En ota kantaa tuohon ylivarovaisuuteen, mutta ikävältä kuulostaa.

Minun äitini ei kestä muiden surua eikä negatiivisia tunteita, koska hänelle ei lapsena annettu mahdollisuutta ilmaista negatiivisia tunteita. 1950-luvun lapsen piti kuulemma aina olla vain kiitollinen kun ei ollut enää sota ja ruokaa oli pöydässä. Lapsia oli liikaa, koulut olivat täynnä ja kaikki olivat köyhiä. Äidillä oli paljon surua aikuisiällä ja hänellä ei riitä ymmärrystä muiden suruille, jotka ovat ”pienempiä”. Koko lapsuuteni sain kuulla, että eihän tuo nyt ole mikään suremisen arvoinen asia. Jos ilmaisin vihaa tai ärtymystä, niin se oli kiukuttelua. Samoin nyt aikuisena, ihan turha äidille mainita mistään vastoinkäymisistään, vastauksena on suunnilleen ”Mutta pitää sentään olla kiitollinen, että sinulla on vielä työ / mies / lapset / tms.” ja sitten siirrytään hyvänpäivän jutusteluun. Hän ei lähimmälle ystävälleen lähettänyt surunvalitteluja, kun tämän aikuinen lapsi kuoli, tuumasi vain meille muutaman kuukauden päästä: ”On hän varmaan jo päässyt asiasta yli eikä tarvitse myötätuntoani”.

Kuulostaa jotenkin todella myrkylliseltä yhdistelmältä. Pelokas lapsi, jota lytätään sitä enemmän, mitä enemmän hän murehtii :( Ujo tyttö joutuu ujostelunsa lisäksi vielä pelkäämään äitiäänkin, ehkä? Toivottavasti olet keksinyt tavan käsitellä tunteitasi niin, etteivät ne jää sydämeen painolastiksi, vaikka lähtökohdat ovat olleet kylmät ja ankarat - voimia sinulle <3

Mun äiti on narsisti ja oli tällainen kun olin lapsi. Maailma oli täynnä pelkkiä uhkakuvia ja mitään ei saanut tehdä (juosta, kiipeillä, leikkiä muiden kanssa) elämä oli todella rajoitettua. Esim minulla on 10v nuorempi veli. Kun veli oli vauva, en saanut olla samassa huoneessa koska satutan mahdollisesti vauvaa. Kun veli oli 1v, äiti piti häntä aamusta siihen asti että isä tuli töistä leikkikehässä. En saanut silloinkaan olla kontaktissa veljen kanssa, koska veljeen voi sattua.

Mummona rajoittaa lapsenlapsia samalla hullulla tavalla ja kritisoi omaa tapaani kasvattaa. Hän myös hermostuu heti jos tiedän jotain mitä hän ei tiedä tai muuten teen hänestä outoja valintoja. Ostin äitiysfarkut ja sai siitä hirveän hepulin. Samoin haukkuu liitoskipujen takia.

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti on narsisti ja oli tällainen kun olin lapsi. Maailma oli täynnä pelkkiä uhkakuvia ja mitään ei saanut tehdä (juosta, kiipeillä, leikkiä muiden kanssa) elämä oli todella rajoitettua. Esim minulla on 10v nuorempi veli. Kun veli oli vauva, en saanut olla samassa huoneessa koska satutan mahdollisesti vauvaa. Kun veli oli 1v, äiti piti häntä aamusta siihen asti että isä tuli töistä leikkikehässä. En saanut silloinkaan olla kontaktissa veljen kanssa, koska veljeen voi sattua.

Mummona rajoittaa lapsenlapsia samalla hullulla tavalla ja kritisoi omaa tapaani kasvattaa. Hän myös hermostuu heti jos tiedän jotain mitä hän ei tiedä tai muuten teen hänestä outoja valintoja. Ostin äitiysfarkut ja sai siitä hirveän hepulin. Samoin haukkuu liitoskipujen takia.

Ja toki mitään tunnetta ei ole koskaan saanut näyttää, koska se on a) huonoa käytöstä ja b) turhaa