Vaikea sairaus ja ihmisten kaikkoaminen

Äidilläni on muistisairaus. Kummasti on sukulaisten (vähäisetkin) vierailut harventuneet. Samoin oli syövän kohdatessa.

Jouduin neljä vuotta sitten onnettomuuteen, josta seurasi pitkä toipuminen ja pahat krooniset kivut. Tämä kaikki vei paljon voimavarojani. Kummasti on ihmiset kadonnut elämästä. Onneksi muutama oikea ystävä on jäänyt. Pahimmalle tuntui erään ystävän kaikkoaminen elämästäni, sillä olin häntä nuorempana tukenut vuosia, kun hän oli masentunut. Opettavaisia vuosia. Onneksi nyt voin itse paremmin, kiitos lääketieteen. Ja onneksi olen saanut uusia ystäviä.

Näinhän se yleensä menee. Ihmiset ei tiedä miten suhtautua ja osa alkaa arvostelemaan tai syyllistämään. On helpompi ottaa etäisyyttä kuin kohdata vaikeita asioita. Luulen kanssa että se on monelle ikävä muistutus siitä, että kenelle tahansa voi käydä mitä tahansa elämässä, voi sairastua, joutua onnettomuuteen jne. Monen mielessä ne asiat tapahtuu aina jollekin muulle jossain kaukaisuudessa ja/tai on itseaiheutettuja. Kun läheinen sairastuu, asia konkretisoituu ja tulee liian lähelle.

Pitäisikö kaikkien tuttujen ja kylänmiesten tulla sairasvuoteesta vierelle voivottelemaan ja päivittelemään tilannettasi? Sairaiden ihmisten katseleminen ei ole mitään hupia normi ihmisille, joten miksi piinasta itseään moisella? Voihan sitä olla sympaattinen ja jättää kuitenkin toisen rauhaan ja toipumaan läheistensä kanssa.