Hautajaiskammo

Minulla oli rakastava lapsuudenkoti, jossa ei kännätty lainkaan. Kymmenvuotiaana kuitenkin tuli tragedia, isäni kuoli sydänkohtaukseen ja vanhin siskoista kolmen kk päästä perinnölliseen sairauteen. Äitini ja minä selvittiin siitä jollain lailla, mutta äidille jäi päälle mielestäni pakonomainen jatkuva haudoilla ravaaminen, kukkien ja kynttilöiden vieminen etc. Jos tiedossa oli joku periaatteessa hauska juhlapäivä, kuten synttärit, rippijuhlat, joulu, lakkiaiset yms, niitä ei vietetty iloiten vaan joka kerta vietiin haudoille murehtimaan ja synkistelemään. Nyt ole jo vanha nainen, mutta en käy kenenkään lähiomaisen haudalla koskaan. Joku psykologi osaa varmaan sanoa onko tämä liiallisen tuskan välttelyä vai mitä. Kum itse kuolen, toivon tuhkausta ja tuhkan ripottelemista mereen vain puolison ja lapsen läsnäollessa. En yhtään ymmärrä hautajaisrituaalia, tuhansien eurojen kulutusta arkkuihin, hautajaiskahbeihin yms jossa osa ihmisistä on vain tapojen takia. Haluan palata kuoltuani osaksi luontoa, palaksi linnun laulupuuta.