Suurin pelkoni, joka ei varmasti koskaan voisi toteutua

Suurin pelkoni olisi herätä joku aamu ja olla lapsuuden tai nuoruuden kodissani. Kävelen keittiöön ja perheeni on siellä aamupalalla. Kaikki mitä olin kokenut sen pisteen jälkeen aiemmin oli vain todentuntuista unta. Kaikki mitä olen kokenut ja saavuttanut. Kaikki ilot ja surut. Kohtaamiset, menetykset. Lapseni. Jos haluaisin saada lapseni takasin, minun olisi elettävä tismalleen samalla tavalla kuin unessani. Mutta jo tieto tilanteesta tekee siitä mahdottoman. Voisin yrittää, mutta se ei silti voisi onnistua. Ja mitä pidempää onnistuisin, sitä stressaavammaksi tilanne tulee ja sitä vaikeammaksi se tulee toteuttaa. Minun pitäisi tietoisesti elää läpi ne kauheudet, jotka olin pakottanut itseni unohtamaan. Menenkö ton tyypin kämpille, jotta hän voi väkisin makaa kanssani? Oliko se tarpeellinen osa elämää? Riittääkö, että minulla on muisto vai pitääkö olla kokemus? Enkö voisi hypätä suoraan siihen hyvään kohtaan? En, koska jokainen teko ja sen tekemättä jättäminen vaikuttaa kaikkeen. En pääse sinne, ellen kulje samoja reittejä. Menen vain läpi elämääni miettien, että onko tämäkään totta. Heräänkö taas kotoa? Voinko hyväksyä uusia lapsia? Miten vanhoille kävi? Katosinko minä heidän maailmastaan ja se jatkuu? Miten minun tulisi elää nyt?