Lue keskustelun säännöt.
MInkälaisen kuvan äitiydestä antoi oma äitisi?
21.05.2009 |
Jos vertaan äitiäni ja hänen äitiään, isoäidin puheet äitiydestä täyttyvät ilolla ja hauskuudella kun taas oma äitini ei välitä salata sitä, että elämästä tuli ikävää lasten myötä. Äitiys ei ollut sellaista toisella kädellä tehtävää, kuten hän ilmeisesti ajatteli. Mieluusti hän korotaa, miten lapset tulivat häiritsemään hänen elämäänsä, harvoin kai tiedostaa, että kukaan lapsista ei ollut vahinkoja.
Mitenkähän on, onko edes mahdollista salata lapselta rehellisiä ajatuksiaan, jos äitiys alkaa kaduttaa?
Kommentit (14)
me ollaan oltu toivottuja kaikki 16 ja omat lapset on kans toivottuja, 2 poikaa rv34.. oon jotenki kasvanu siihen, että lapsissa on tulevaisuus ja elämä.. :) ei äiti koskaan oo valittanu elämän raskautta tai rahojen vähyyttä, vaikka se on takuulla ollu arkea meillä kotona. Ei se silti mikään henkipallo oo ollu, välillä on suuttunu yms, mutta aina pyytäny ja antanu anteeks
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä hän aina korosti ja korostaa sitä, miten lapset ovat aina olleet hänen elämänsä ilo ja aarre. Tuskin olisivat edes isäni kanssa yksissä enää ellei lapsia ja nyt lapsenlapsia olisi. Tosin hän aina jaksaa myös mainostaa, miten hän tekisi mitä tahansa lastensa eteen ja miten tasapuolinen vanhempi hän on aina yrittänyt olla. Tästä jälkimmäisestä voidaan olla hyvin montaa eri mieltä...Ja kyllähän hän todella tekee kaikkensa lastensa eteen. Mm. kustantaa siskoni perheen elämää usemammalla sadalla eurolla kuukausittain, pesee edelleen aikuisten kotona asuvien veljieni pyykit, ostaa heille ruoat, vaikka itse olisi mökillä jne jne. Ja kaiken tämän hän tekee "kun kukaan täällä ei mitään tee niin pakkohan se minun on" ja jos joku tekee niin se on sitten väärin tehty. Ja sanomattakin selvää varmaan on, että itse yritän kovasti välttää marttyyri asennetta omassa äitiydessäni. Välillä lipsahtaa marttyyrivaihe päälle ja aivan aidosti kuulen tällöin äitini motkottavan omalla äänelläni.
Äitini kertoo aina ihania tarinoita lapsuudestamme ja olen kyllä saanut vilpittömästi sen kuvan, että lapset ovat hänelle aina olleet kaikkein tärkeimpiä maailmassa isäni ohella. On hyvin perhekeskeinen "kanaemo", jolla alhainen koulutustaso, joten työ tai ura ei ainakaan hänelle ole ollut keskeinen asia elämässä (elannon hankkiminen puhtaasti). Itse koitan välittää saman omille lapsilleni, vaikka olenkin luopunut monesta urahaaveesta kotona ollessani. Uskon, että jos äitiys on ongelmallista, lasten teko kaduttaa jne. niin kyllä se välittyy myös lapsiin, valitettavasti. Itse en kyllä ymmärrä ihmisiä, jotka haikailevat menetettyjä mahdollisuuksiaan - ei ole reilua lapsia kohtaan, jotka ovat tilanteeseen täysin syyttömiä. Pitäisi hyväksyä tosiasiat (lapset ovat olemassa ja tarvitsevat äitiään) ja osata nauttia niistä, vaikka kaikki ei olisikaan mennyt jonkun master-suunnitelman mukaisesti.
oli hieman marttyyrimainen, hän kävi töissä ja hoiti kotia ja lapsia. Hän ei juuri koskaan mennyt omille menoille. Hän huolehti meistä parhaan kykynsä mukaan, kun isä oli paljon töissä. Äiti ei laittanut meille juurikaan rajoja.
Vaikka äitini oli "uraäiti", niin muistelen lapsuuttani todellakin lämmöllä. Hän antoi minulle kuvan, lämpimästä, perheelleen omistautuvasta, mutta silti itsenäisestä, vahvasta naisesta.
Vaikka "jouduin" tarhaan jo 2-vuotiaana, en koe, että minulle olisi jäänyt mitään traumoja. Kotona oltiin todellakin yhdessä ja harrastettiin YHDESSÄ, eli ei viety silmistä pois iltaisin johonkin omiin harrastuksiin.
Me liikuttiin luonnossa, bongattiin lintuja, uitiin, hiihdettiin, lasketeltiin jne. Ja lomareissut muistan erityisellä lämmöllä. Äiti oli todellakin LÄSNÄ vaikka töissä kävikin.
Kun aikuistuin ja muutin kotoa opiskelemaan eri paikkakunnalle, välit sen kun vaan lämpenivät. Äiti kävi usein kylässä viikonloppuisin ja vietettiin "tyttöjen" viikonloppuja.
Nyt hän on ihana isoäiti omille lapsilleni ja parempaa "esikuvaa" ei voi kun toivoa. Paljon olen äidiltäni saanut ja pyrkinyt sitä samaa rakkautta, lämpöä ja läheisyyttä myös omille lapsilleni välittämään.
Sanon nyt tähän loppuun, että tottakai meillä on ollut omat erimielisyydet ja pikku "sotamme", mutta marginaalisia ovat olleet kaiken hyvän rinnalla.
Ja välit myös isääni ja veljeeni ovat lämpimät. Me ollaan vaan oltu/ollaan aina tosi läheinen perhe. Ja väitän ap, että rehellinen on äitini ollut, ei tuollaista rakkautta ja välittämistä voisi kukaan feikata
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usein kuultu lause oli että älä häiritse nyt äitiä, mene leikkimään. Olin ainoa lapsi, ja asuttiin maaseudulla. Kavereita ei juuri ollut. Haahuilin koko lapsuuteni yksin maatilalla, tein milloin mitäkin. Jälkikäteen äiti esiintyy uhrautuvana kotiäitinä, vaikka totuus on, ettei maaseudun lapsilla ollut kotiäitiä, koska äidin työpaikka oli kotona.
Äitini viesti on, että niin vaan hän on hienosti selvinnyt, vaikka me lapset ollaan oltu aivan marginaalisen kamalia. Ihan perusseniorimaisesti ei voi sanallakaan myöntää, että lapsista olisi tullut jotain hyvää hänelle.
ihan liikutuin kuin luin tekstisi. Olisin kovasti halunnut juuri tuollaisen äidin. Oma äitini oli sulkeutunut, eikä todellakaan keskustellut asioista lasten kanssa. Omat lähestymisyritykset hän tyrmäsi nolaamalla ja naureskelulla. Tästä huolimatta juhlapuheissa hän on aina ollut rakastavan ja tukevan äidin perkuva, johon heikot ja tyhmät lapset ovat aina halunnet nojata.
Nyt mietin, että voinko itse vaikuttaa siihen, ettei elämäni toinen äitisuhde, se jossa itse olen äitinä, kehity samanlaiseksi muotopuoleksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
teki itse ja kasvatti luomuruuat,
ompeli vaatteet,
hoito lapset kotona 10 v,
uraäitinä oli töissä klo 8- 16 töistä kotiin,
ei juonut, ei tupakoinut, pyyteetön lapsia rakastava,
johdonmukainekasvatus,
tuki harrastuksia ja koulunkäyntiä
---
itse olen uraäiti einesruuuillailla
ja ostovaatteilla
ja maksullisella lastenhoitopalvelulla- mitä välii-
parhaani teen minäkin:)
Mutta kuten eräs aiempi kirjoittaja sanoi, maalla oltiinkin jatkuvasti töissä kotona. Ei hänellä ollut aikaa meille. Olimme tosiaan omin nokkinemme. Ruokaa oli säännöllisesti tarjolla ja kerran viikossa mentiin saunaan, siinä kaikki huolenpito. Olen halunnut mahdollisimman kauas tästä mallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitään kukaan koskaan ei tee paitsi minä aina kaiken ja hamettakaan en ole ostanut viimeksi kuin viisi vuotta sitten tämän saumat on kolmeen kertaan korjattu.
Äiti oli vuosikaudet kotona ja kai hän sitten pyöritti huushollia, laittoi ruokaa ja tiskasi, koska ainakaan lasten kanssa hän ei ollut. Olimme omillamme, huideltiin ties missä ympäri kyliä ja tultiin kotiin joskus puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa, että ehdittiin nopeasti syödä äiti konkurssiin.
olen tuntenut aina olevani kolmaspyörä. Isäni tuli ja tulee aina ensin.
Olin vahinko, naimisiin mentiin 2 kk ennen syntymääni, vanhempani eivät hankkineet enempää lapsia. Äitini ei oikein muutenkaan ole ollut mikään lapsiperso. Ei ole leikittänyt tai laulattanut. Lapsena leikin paljon yksin. Päiväkotiin menin vauvana ja äiti (pakostakin) töihin.
Silti välit ovat aikuisena hyvät ja lämpimät. Ystävyyteen verattavat.
MUTTA jotenkin lapsuusmuistoissa äiti on kovin etäinen.
Itselläni on kaksi tytärtä ja väkisinkin olen heidän maailmansa anoa tärkeä ihminen kun olen yksinhuoltaja. Yritän olla läsnä myös henkisesti ei vain ruokkija ja hoitaja.
Haluaisin että lapset muistavat minut sellaisena tukipuuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ikäluokkaa 1950 syntynyt, työssäkäyvä, mutten silti sano uraäidiksi...
Hyviä puolia:
- Ikinä en ole äidin rakkautta joutunut kyseenalaistamaan, aina on ollut "itsestään selvää" jo lapsena että äiti välittää ja olen äidille tärkeä
- Koska kävi töissä, tuli mielikuva siitä että äidilläkin on "oma elämä", jossa tärkeitä asioita. Äiti ei siis ole "pelkkä äiti" vaan omassa työyhteisössään hänellä on tärkeä rooli joka ei mitenkään liity äitiyteen. Omassa koulunkäynnissä tässä oli se hyvä puoli että äiti osasi aina neuvoa koulutehtävissä - se lisäsi kunnioitusta äitiä kohtaan, moni luokkakaveri joutui pähkäilemään läksyjä yksin kun kouluttamattomat vanhemmat eivät osanneet neuvoa läksyissä juuri mitään
- äidin kautta välittyi sukuyhteys - sukulaisten kanssa oltiin paljon tekemisissä ja opittiin tuntemaan heitä
- äiti on vain hyvin harvoin harrastanut marttyyriksi heittäytymistä meidän lasten edessä (johtuu varmaan siitä että hänen äitinsä osasi olla melkoinen marttyyri): Äiti on esim. käynyt omilla lomamatkoilla ystäviensä kanssa silloin kun me lapset olimme isompia.
Huonoja puolia
- tunteiden näyttäminen ja ilmaisu. Saatoin isonakin tyttönä vielä herkästi itkeä eri asioiden takia, ja "turha itkeminen" jotenkin suututti äitiä joskus, ja aloin pelätä itkemistä, minkä takia tietysti itkemiskohtaukset usein vain pahenivat ja ahdistivat. Ilmeisesti suuret ikäluokat eivät mihinkään mestarilliseen tunteiden ilmaisuus itsekään kasvaneet?
- äidin tapa valvoa öisin ja pelätä mitä tapahtuu oli todella ärsyttävää, siinä vaiheessa kun itsellä alkoi murrosikäisenä olla omia menoja. Vielä kotoa pois muutettuanikin äiti saattoi viikonloppuisin soittaa ja kertoa miten heräsi yöllä valvomaan ja miettimään, onko minulla kaikki hyvin ja mitä olen tekemässä. Päätin että tämmöistä minä en tule harrastamaan, saa nähdä :)
- kun katson vanhoja valokuvia, tuntuu että minulla on 12-15 vuotiaana ollut aivan kamalan rumia vaatteita ja hiustyylejä. Pinnallista ehkä, mutta olisi äiti voinut vähä enemmän hankkia nättejä vaatteita, opastaa pukeutumiseen, hiusten laittoon ja ehkä meikkaamiseenkin. Positiivista kai on se, ettei ulkonäköön kiinnitetty myöskään negatiivista huomiota, ei vähätelty eikä haukuttu.
Nyt aikuisena meillä on äidin kanssa monia samoja harrastuksia ja hyvät välit. Riitelyt jäivät teini-ikään ja välit paranivat sitä enemmän, mitä kauemmin olin asunut poissa kotoa ja itsenäistynyt.
- äitiys ei estä naista saavuttamasta mitään mitä oikeasti haluaa
- äitiys on kivaa
- äitiyden pääasiallinen tarkoitus on kasvattaa lapset niin että pärjäävät elämässä vaikka äiti ei olisikaan huolehtimassa.
- äiti ei ole kodinkone
Mutsi sai meidät aika nuorina (20 ja 23v), opiskeli siitä huolimatta korkeakoulututkinnon hyvin arvosanoin. Teki upean työuran taloushallinon hommissa.
Aina se muisti puhua siitä kuinka ihania lapsia me ollaan ja kuinka kiva siitä on olla meidän äiti. Mutta marttyyri se ei ollut, vaikka puuhakas tyyppi olikin. Meidät pantiin siivoamaan ja tekemään kotitöitä, ja onneksi niin, eipä olla velipojan kanssa tänäkään päivänä peukalo keskellä kämmentä. Mutsin lempilausahdus oli kaikkien ongelmien kanssa että "otapa selvää miten tämä homma hoidetaan"- onneksi niin, siitä jäi sellainen luontainen taipumus lähteä hakemaan ongelmaan kuin ongelmaan ratkaisua.
Ja vaikka mutsi oli erinomainen emäntä ja kokki, ei se koskaan kaihtanut tarjota vaikka kaupan pakastepullia tai einespastaa, jos tilanne sellainen sattui olemaan...
Mutsi kuoli aika nuorena, ja juuri siitä syystä olen ikionnellinen että meidät opetettiin itsenäisiksi ja pärjääviksi vaikka mutsi muuten melkoinen kanaemo olikin... Mutta mun saamani kuva äitiydestä on siis hyvin rento ja kannustava.
ainakin minä olen sitten myöhemmin pilannut monta vuotta hänen elämästään. Lapsista ei myöskään tarvitse enää pitää huolta kun he täyttävät 15v (ts, ostaa ruokaa kotiin saati sitten tehdä sitä). Hakusessa on myös se kuka on vanhempi ja kuka lapsi. On kuulemma uhrannut koko elämänsä lastensa eteen. Kulissien pysyminen pystyssä teetti paljon työtä ja oli tosiaan sitten esim sitä lämmintä ruokaa tärkeämpää.