Ystävästä eroaminen

Joo kaksi.

Toisella ei ollut enää mitään muuta keskusteltavaa kuin masennuksensa ja siihen hyvin löyhästi aasinsilloilla liitettävät asiat. En vaan jakasanut pitää yhteyttä eikä hänkään lopulta.

Toinen on vähän samantapainen tapaus kuin sinun ystäväsi, hän on aina se tiimimme kuningatar jonka edessä sitten toisen pitäisi madella ja toteuttaa kaikenlaisia palveluksia. Henkisiä tai todellisia. Etäisyyden ottaminen auttoi ja lopulta ei kumpikaan palannut yhteyksiin.

Nämä molemmat ovat pitkäaikaisia ystäviä jopa vuosikymmenten takaa.

Lapsuudenystävä, jonka elämä meni kriisistä kriisiin ja alkoholiongelma jatkui vain. En vain jaksanut enää.

Lapsuudenystävistä on jäljellä vain yksi näin yli viisikymppisenä, mutta en tiedä miten sille nyt käy elämänmuutosten mukana. Suurin osa noista ystävyyssuhteista on vain kuivunut kasaan itsekseen erilaisten elämäntilanteiden mukana, se on ihan normaalia, etteivät ystävyydet kestä ikuisuutta. Parin vuoden kuluttua ajattelet enää harvoin tätä hankalaa ystävääsi ja löydätte molemmat uusia ystäviä. Ihmiset muuttuvat, niin kuuluu ollakin.

Täällä yksi joka totesi että tämä ystävyys oli nyt tässä: kasvoimme vaan ihan erilleen eikä ystävälleni sopinut se että olen olemassa ihan omana itsenäni. Teit ap ihan oikein kun lopetit tuollaisen ystävyyssuhteen.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenystävistä on jäljellä vain yksi näin yli viisikymppisenä, mutta en tiedä miten sille nyt käy elämänmuutosten mukana. Suurin osa noista ystävyyssuhteista on vain kuivunut kasaan itsekseen erilaisten elämäntilanteiden mukana, se on ihan normaalia, etteivät ystävyydet kestä ikuisuutta. Parin vuoden kuluttua ajattelet enää harvoin tätä hankalaa ystävääsi ja löydätte molemmat uusia ystäviä. Ihmiset muuttuvat, niin kuuluu ollakin.

Uskon, että nykyistä useampi ystävyyssuhde päättyisi rauhanomaisemmin ja sopuisammin, jos ihmiset hyväksyisivät sen, että kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettu kestämään ikuisuuksia. Kun mietin omia riitaisasti päättyneitä ystävyyssuhteitani on kaikissa ollut yhteinen nimittäjä se, että mitään yhteistä ei ole enää aikoihin ollut. Ystävyys oli jo tavallaan ohittanut parasta ennen -päivämääränsä mutta jompi kumpi tai kumpikaan meistä ei silti ole osannut päästää irti tarpeeksi ajoissa.

Toisaalta joskus iän ja elämäntilanteiden myötä voi käydä myös niin, että aiemmin katkennut ystävyyssuhde pystytään solmimaan uudelleen. Ystävät, jotka ovat lukioiässä olleet jatkuvasti tukkanuottasilla, voivat kypsymisen myötä muuttua niin paljon, että kolmekymppisinä pystyvät tasapainoiseen ja molemminpuoliseen ystävyyssuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenystävistä on jäljellä vain yksi näin yli viisikymppisenä, mutta en tiedä miten sille nyt käy elämänmuutosten mukana. Suurin osa noista ystävyyssuhteista on vain kuivunut kasaan itsekseen erilaisten elämäntilanteiden mukana, se on ihan normaalia, etteivät ystävyydet kestä ikuisuutta. Parin vuoden kuluttua ajattelet enää harvoin tätä hankalaa ystävääsi ja löydätte molemmat uusia ystäviä. Ihmiset muuttuvat, niin kuuluu ollakin.

Uskon, että nykyistä useampi ystävyyssuhde päättyisi rauhanomaisemmin ja sopuisammin, jos ihmiset hyväksyisivät sen, että kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettu kestämään ikuisuuksia. Kun mietin omia riitaisasti päättyneitä ystävyyssuhteitani on kaikissa ollut yhteinen nimittäjä se, että mitään yhteistä ei ole enää aikoihin ollut. Ystävyys oli jo tavallaan ohittanut parasta ennen -päivämääränsä mutta jompi kumpi tai kumpikaan meistä ei silti ole osannut päästää irti tarpeeksi ajoissa.

Toisaalta joskus iän ja elämäntilanteiden myötä voi käydä myös niin, että aiemmin katkennut ystävyyssuhde pystytään solmimaan uudelleen. Ystävät, jotka ovat lukioiässä olleet jatkuvasti tukkanuottasilla, voivat kypsymisen myötä muuttua niin paljon, että kolmekymppisinä pystyvät tasapainoiseen ja molemminpuoliseen ystävyyssuhteeseen.

Aivan. Itse asiassa suurin osa ainakin omista ystävyyksistäni on katkennut jossain vaiheessa, vaikkei mitään riitelyäjäkään ole ollut. Siitä tulee ongelma, jos ystävyys on toiselle itsestäänselvyys ja siitä yritetään pitää väkisin kiinni. Ei niin, koska ystävyys on aina vapaaehtoista ja molemminpuolista, ei koskaan velvollisuus.

Olen joutunut laittamaan, montakin kertaa. Löysin nuorempana itseni AP:n kuvaileman kaltaisista tilanteista niin usein, että lopulta oli pakko katsoa peiliin ja ymmärsin että minulla ei ollut omat rajat kunnossa. Annoin ihmisten kävellä ylitseni enkä osannut sanoa ei, mikä tietysti houkutteli niitä hyväksikäyttäviä ja röyhkeitä ihmisiä ympärille pilvin pimein. Nykyään tiedostan paremmin ne hetket kun joku kaveri pyytää minulta jotain älytöntä, tunnen edelleen sen ylikiltteyteen/miellyttämiseen kehottavan impulssin joka ikään kuin kuiskaa että "tottakai suostut, ole kiltti ja avualias, ole hyvä ystävä, ole hyvä ihminen" mutta tietoisesti vastustan sitä. Jos joku kaveri siis vaikkapa soittaa ja pyytää rahaa lainaan tai tekemään jonkun palveluksen ja se tuntuu minusta intuitiivisesti heti jotenkin ikävältä, sanon ystävällisesti mutta tiukasti ei. Jos siitä jää huono omatunto, käsittelen asian ja kysyn itseltäni oliko kyseessä todella oma itsekkyys (useimmiten ei, sillä ne jatkuvien palvelusten pyytäjät ovat juuri niitä jotka eivät anna mitään takaisin vaan käyttävät hyväksi) vai totuttu tapa miellyttää. 

Tunnistan myös hyvin tuon, että nuo poikki menneet ystävyyssuhteet voivat olla traumaattisimpia ihmissuhteita. Terapia voi auttaa, jos tuntuu että noita asioita ei saa itse käsiteltyä vaan ne jäävät kaihertamaan pahasti tai aivan liian pitkäksi aikaa. Sanonpahan vain, että et ole yksin ja teit ihan oikean päätöksen. Me olemme itse vastuussa siitä, että valitsemme elämäämme vastavuoroisia ja terveitä ihmissuhteita. Itse olen myös ex-uhriutuja ja siksi tiedän mistä puhun. Syytin mielessäni ties mitä yliempaattisuutta ja vanhemmilta saatua mallia, vaikka oikeasti se ei poistanut tuota vastuuta. Kaikki muuttui kun sisäistin että tosiaan, mä en ole kenellekään täällä velkaa mitään. Kukaan sellainen ei ansaitse mua ystäväksi, joka ei ole valmis antamaan samaa määrää ystävyyttä takaisin. Jos tuon hyväksymisessä on jotain ongelmaa, kertoo se usein juurikin omista itsetunto- tai omanarvontunnon ongelmista tai siitä että on alitajuisia "boundaries issues" kaltaisia lukkoja.

Tsemppiä AP, olet oikealla tiellä. Kaikkia kuormittavia ihmissuhteita ei myöskään ole pakko lopettaa kokonaan, kun oppii vain asettamaan rajat. Jotkut myrkyllisimmät tietysti lopettaa yhteydenpidon jo siihen, ettet suostukaan ilmaiseksi terapeutiksi. Jotkut kuitenkin haluvat oikeasti olla ystäviäsi muutoksesta huolimatta, mutta sinun pitää ensin käytökselläsi opettaa heille, miten sinua saa kohdella. Tämä on ollut ihan positiivinen yllätys ja oivallus myös! Voin paljon paremmin nykyään, ihmissuhteeni ovat terveitä. Traumoja menneisyydestä ja ikävistä suhteista on, mutta niiden kanssa oppii elämään kun tilalle tulee terveitä. Mielummin vaikka yksin, kuin kenenkään kynnysmattona enää ikinä. Se ei myöskään tarkoita että pitäisi muuttua kylmäksi, itsekeskeiseksi tai eristää itsensä ihmisistä. Kiltteys ei ole sama asia kuin alistuvuus. :) 

Ehkä vain yksi ystävyyssuhde traumatisoi, muut ovat menneet lopetuksen osalta maaliin ihan isommitta riidoitta. Siinä oli juuri siitä kyse, että tämä ihminen takertui kuin takiainen ja kun lopetin sen, niin vastaaja oli täynnä haukkumaviestejä ja viestejä lähetettiin joka tuutista. Vielä 15 vuoden kuluttua uusi yritys lämmittää ystävyyttä muina miehinä! Pelottava ihminen, oikeasti, tuttavuus ei kyllä ollut lapsuudesta asti, vaan kesti vain parisen vuotta. Ja siitäkin ajasta puolet yritin päästä eroon hitaasti hivuttamalla.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuudenystävistä on jäljellä vain yksi näin yli viisikymppisenä, mutta en tiedä miten sille nyt käy elämänmuutosten mukana. Suurin osa noista ystävyyssuhteista on vain kuivunut kasaan itsekseen erilaisten elämäntilanteiden mukana, se on ihan normaalia, etteivät ystävyydet kestä ikuisuutta. Parin vuoden kuluttua ajattelet enää harvoin tätä hankalaa ystävääsi ja löydätte molemmat uusia ystäviä. Ihmiset muuttuvat, niin kuuluu ollakin.

Nykyisin minun on kyllä helpompaa hyväksyä se, että useimmat ihmissuhteet päättyvät, Tätä kyseistä myrkyllistä ystävyyttä on vain ollut vaikeaa käsitellä, koska uskon saaneeni jonkinasteisen trauman. Toivottavasti tulee aika, jolloin en enää yhtään ajattele häntä.

Vierailija kirjoitti:

Olen joutunut laittamaan, montakin kertaa. Löysin nuorempana itseni AP:n kuvaileman kaltaisista tilanteista niin usein, että lopulta oli pakko katsoa peiliin ja ymmärsin että minulla ei ollut omat rajat kunnossa. Annoin ihmisten kävellä ylitseni enkä osannut sanoa ei, mikä tietysti houkutteli niitä hyväksikäyttäviä ja röyhkeitä ihmisiä ympärille pilvin pimein. Nykyään tiedostan paremmin ne hetket kun joku kaveri pyytää minulta jotain älytöntä, tunnen edelleen sen ylikiltteyteen/miellyttämiseen kehottavan impulssin joka ikään kuin kuiskaa että "tottakai suostut, ole kiltti ja avualias, ole hyvä ystävä, ole hyvä ihminen" mutta tietoisesti vastustan sitä. Jos joku kaveri siis vaikkapa soittaa ja pyytää rahaa lainaan tai tekemään jonkun palveluksen ja se tuntuu minusta intuitiivisesti heti jotenkin ikävältä, sanon ystävällisesti mutta tiukasti ei. Jos siitä jää huono omatunto, käsittelen asian ja kysyn itseltäni oliko kyseessä todella oma itsekkyys (useimmiten ei, sillä ne jatkuvien palvelusten pyytäjät ovat juuri niitä jotka eivät anna mitään takaisin vaan käyttävät hyväksi) vai totuttu tapa miellyttää. 

Tunnistan myös hyvin tuon, että nuo poikki menneet ystävyyssuhteet voivat olla traumaattisimpia ihmissuhteita. Terapia voi auttaa, jos tuntuu että noita asioita ei saa itse käsiteltyä vaan ne jäävät kaihertamaan pahasti tai aivan liian pitkäksi aikaa. Sanonpahan vain, että et ole yksin ja teit ihan oikean päätöksen. Me olemme itse vastuussa siitä, että valitsemme elämäämme vastavuoroisia ja terveitä ihmissuhteita. Itse olen myös ex-uhriutuja ja siksi tiedän mistä puhun. Syytin mielessäni ties mitä yliempaattisuutta ja vanhemmilta saatua mallia, vaikka oikeasti se ei poistanut tuota vastuuta. Kaikki muuttui kun sisäistin että tosiaan, mä en ole kenellekään täällä velkaa mitään. Kukaan sellainen ei ansaitse mua ystäväksi, joka ei ole valmis antamaan samaa määrää ystävyyttä takaisin. Jos tuon hyväksymisessä on jotain ongelmaa, kertoo se usein juurikin omista itsetunto- tai omanarvontunnon ongelmista tai siitä että on alitajuisia "boundaries issues" kaltaisia lukkoja.

Tsemppiä AP, olet oikealla tiellä. Kaikkia kuormittavia ihmissuhteita ei myöskään ole pakko lopettaa kokonaan, kun oppii vain asettamaan rajat. Jotkut myrkyllisimmät tietysti lopettaa yhteydenpidon jo siihen, ettet suostukaan ilmaiseksi terapeutiksi. Jotkut kuitenkin haluvat oikeasti olla ystäviäsi muutoksesta huolimatta, mutta sinun pitää ensin käytökselläsi opettaa heille, miten sinua saa kohdella. Tämä on ollut ihan positiivinen yllätys ja oivallus myös! Voin paljon paremmin nykyään, ihmissuhteeni ovat terveitä. Traumoja menneisyydestä ja ikävistä suhteista on, mutta niiden kanssa oppii elämään kun tilalle tulee terveitä. Mielummin vaikka yksin, kuin kenenkään kynnysmattona enää ikinä. Se ei myöskään tarkoita että pitäisi muuttua kylmäksi, itsekeskeiseksi tai eristää itsensä ihmisistä. Kiltteys ei ole sama asia kuin alistuvuus. :) 

Kiitos viestistäsi. :) Tunnistan itseni kyllä sinun kokemuksistasi. Minulla on ollut vaikeahkosta lapsuudesta asti miellyttämisen halua, rajojen asettamisen vaikeutta ja luultavasti myös läheisriippuvuutta.

Ap