Miten siitä ikävästä ym selviää, kun lapsi lähtee vaikkapa armeijaan?

Juu juu ja juu tiedetään, mutta kysyn silti, koska asia ajankohtainen ja itseni tuntien tiedän, että se tulee olemaan ihan julmetun vaikea paikka minulle. Olen tunneihminen jolla vilkas mielikuvitus ja osin, tai kokonaan, omista lapsuuden ym kokemuksista johtuen hieman "pahinta pelkäävä"-luonne joka huolehtii liikaakin, niin...
Tiedän, että poika pärjää, hän on fiksu ja erilaisten ihmisten kanssa klaaraava pitkähermoinen tyyppi, mutta ei se tätä "äidin tuskaa" ja napanuoran pauketta paljoa helpota.
Auttaako siihen musertavaan ikävään sitten mikään??