Surutyöstä: onko normaalia tajuta vasta parin kuukauden päästä tajuta, että läheistä ei enää ole?

Mitä läheisemmästä ihmisestä on kyse, sitä tavallisempaa tuo on.

Otan osaa menetyksessäsi.

Normaalia, minullakin meni pari kuukautta ennen kuin tajusin, että menetys on lopullinen.

Mulla oli tuo ihan sama! Tunsin asiasta alussa syyyllisyyttä, en surrut tarpeeksi. Mutta kyllä se suru ja asian sisäistäminen sieltä sitten tuli.

Eihän sinulla ole edes ollut mahdollisuutta alkaa surra kesken tuon kaiken asioidenhoitamisen.

Oman äitini sureminen kesti neljä vuotta. Ystävällä samoin. Joku selviää vähemmällä, jollain menee pidempään.

Lämmin osanottoni<3

Surutyö on hyvin yksilöllistä, kokemasi on aivan normaalia. Itselleni totuus iski äitini hautajaispäivän iltana, siihen asti olin toiminut konemaisesti ja järjestänyt kaikki asiat - olen ainoa lapsi ja äitini eli yksin. Otan osaa suruusi.

Alussa sitä vain odotti, että tämä outo ja sekava vaihe menee ohi ja huomasin ajattelevani alitajuisesti, että sitten kun tämä loppuu ja se tulee takaisin. 4 kk jälkeen iski musertavasti tajuntaan, että niin ei tule koskaan tapahtumaan.

Tähän asti olet joutunut toimimaan kaikkien noiden tapahtumaan liittyvien oheistoimien takia etkä ole ehtinyt vain olemaan asian kanssa. Nyt, kun pääset rauhoittumaan pystyt myös prosessoimaan asiaa paremmin.

Lohduttavaa kuulla, että tämä viive on mielestänne aivan normaalia. Kuten on kommentoitu, syyllisyys on ollut läsnä minullakin, mutta siitä pitäisi pyristellä nyt viimeistään irti.

Lämmin kiitos kaikille osanotoista!

Ap

otan osaa. ota sinä oma aikasi suruun, vaikka siinä menisi kolme vuotta.

Ensin tulee ymmärtäminen

sitten voipi tulla vihan tunteet

sitten tuleepi vasta surutyö ..

Zinc

Osanottoni. Äkillinen odottamaton kuolema, toimit kuin kone hoitaen asioita, aika luonnollista varmaan on tuo mitä kuvailit.

Oma isäni kuoli kesällä, on vaikea edelleen tajuta kuolemaa vaikka se oli odotettavissa. Sain hyvästellä isän, oli täysin selvää siinä hetkessä, että häntä ei enää ole, on vain kuori. Hautajaisissa yhtäkkiä mietin, että missähän se isä on, kunnes tajusin että just äskenhän hänet laskettiin haudan lepoon..

On.

Tunteet siirretään aluksi helposti sivuun, jotta säilysi toimintakykyisenä tai on niin kiire, ettei aikaa jää murehtimiseen. Sitten kun arki palaa tulee suru, aaltoillen.

Ja se tajuaminen ei tule vain kerran, vaan monta kertaa suru hyökyy päälle, kun muistaa, ettei toista enää ole. Mietin soittavani isälle illalla, ja sitten muistan, etten voikaan. Arjessa on sen ihmisen kokoinen tyhjä kolo, johon vähän väliä tipahtaa.

Varmasti ihan yleistä. Ihmisen mieli voi suojata jonkin aikaa asian sisäistämiseltä. Mieheni kuoli vuosia sitten äkillisesti. Aloin ymmärtämään asian vasta kuukausia hänen kuolemansa jälkeen ja silloin suru tuli voimalla.

Mä tunsin äitini kuoltua vain helpotusta.

Äiti oli sairastanut alzheimerintautia yli 20 vuotta. Hänet oli jo menettänyt, oli tuskallista nähdä kärsimys.

Nyt parin vuoden päästä olen alkanut tuntea puhdasta, hyvää tekevää kaipausta. Pystyn jälleen muistamaan millainen äiti oli terveenä.

Ihan tunnettu ja "terve" suruprosessin luonnollinen vaihehan tuo kieltämisvaihe on. Mieli suojelee itseään liian suurelta yhtäkkiseltä tuskalta. Tällainen prosessi on ollut tarpeen varsinkin historiassa jolloin ihminen oli "eläin muiden joukossa" tuolla luonnossa, ja pitkällinen suruunsa käpertyminen olisi johtanut sekä omaan että mahdollisten jälkeläisten nälkäkuolemaan. Toimintakyky myös menetyksen jälkeen oli välttämätöntä.

Sivuhuomio on, että koirankasvattajana olen havainnut tämän ilmiön myös koirille toisinaan. Esim. minulla kuoli keväällä yhden koirani emo joka myös asui meillä. Se ei reagoinut kuukauteen pariin yhtään mitenkään itselleen tosi läheisen emon kuolemaan, ei näyttänyt ikävöivän ollenkaan. Se alkoi sitten tosiaan viiveellä, surullinen uikuttelu, lattian turhautunut kuopiminen ja muu surukäytös.

On normaalia, varsinkin kun olet joutunut lykkäämään surun käsittelyä asioiden hoitamisen takia. Mä näin isäni kuoltua pitkään unia, jossa hän olikin elossa, mutta muuttanut pois. Joku osa minusta ei tahtonut ymmärtää eikä hyväksyä.

Osanottoni, äitinsä menettäminen on vaikeaa aikuisellekin, saati vielä yllättäen ja odottamattoman aikaisin.

Kyllä tuo on normaalia. Mielen on vaikea ymmärtää noin isoa muutosta. Itsellä oli vähän enemmän aikaa valmistautua. Silti meni kuukausia epätodellisissa tunnelmissa, ettei tämä voi olla totta ja oli tunne, että kohta äiti tulee iloisena soittamaan ovikelloa kuten aina ennenkin, vaikka olin juuri nähnyt hänet huonokuntoisena. Vielä hautajaisissakin teki mieli huutaa, ettei tämä voi olla näin, ei äiti voi olla arkussa.

Tuo, ettet ole ilmeisesti voinut valmistautua tilanteeseen ja nähnyt hänen esim. sairastavan tekee tilanteesta mielellesi vaikean ymmärtää. Itse en ehtinyt tapaamaan äitiäni kuin muutamia kertoja sairaalassa, mutta omalle mielelleni se oli tärkeää, se auttoi ymmärtämään tilanteen. On iso asia mielelle, jos siihen ei ole ollut mahdollisuutta, vaan mieli joutuu ymmärtämään menetyksen ilman mitään "todistetta" vaan läheinen vain "katoaa".

Eli tuo on täysin normaalia, ettei mielesi yhtäkkiä ymmärrä noin suurta muutosta, varsinkaan kun sinulla ei ole ollut aikaa sen käsittelyyn. Kannattaa nyt antaa mielen kokea kaikki suru, tuska, viha ja mitä ikinä nouseekaan, koska ilman niitä, et pääse surusta yli. Ja kuten joku sanoikin, suru tulee aina uudestaan aaltoina, mutta jokainen aalto on yleensä edellistä pienempi ja olo kyllä helpottaa.

Joskus vieläkin kaipaan isääni. Toisinaan saatan nähdä unta, että olen isän kanssa tekemässä jotain hommia. Sitten kun herään, niin tajuan, että hän on kuollut. Kuoli äkillisesti 28 vuotta sitten, vähän yli viisikymppisenä.

t. perheellinen mies