Kokemuksia avioerosta?

Omalla kohdallani kaikki kävi nopeasti. Puoliso toimi tavalla, joka ei antanut paljon mahdollisuuksia. Vaikeaa oli ollut sitä ennenkin. Pitkään oli oltu yhdessä, tottumuksesta ja kun "tällaista se elämä kai on muillakin". Ero oli lopulta yksi parhaista tekemistäni asioista. Vasta sen jälkeen huomasin, millaista elämä parhaimmillaan voi olla. Nyt olen elänyt 10 vuotta elämäni parasta aikaa. En jäänyt katumaan, en todellakaan.

Ero oli toisen yksipuolinen päätös ja tuhosi ydinperheeni ja vei turvallisuudentunteeni vuosikausiksi. Vaimo ei halunnut terapiaan, koska oli päätöksensä tehnyt.

Mielenterveyteni reistaili vuosia, mutta lasten takia pysyin työelämässä.

Nyt kuuden vuoden päästä erosta voin sanoa ensi kertaa tuntevani oloni turvalliseksi löydettyäni kumppanin johon voin luottaa.

Ei tämä sama asia ole kuin ydinperhe ja lapsilleni en voi koskaan korvata sen puuttumista. Olen äärimmäisen pahoillani, etten kyennyt sitä turvallisuutta heille järjestämään.

Turvallisuudentunne on ylivoimaisesti tärkein asia elämässäni ja parisuhteessa. Kaikesta muusta olin valmis tinkimään uutta kumppania etsiessäni, mutta tuosta en.

Etäännytttiin vuosien aikana. Ei mies halunnut viettää aikaa kanssani, muutti sohvalle. Ei ollut enää mitään yhteistä kuin lapset ja talo. Tuntui ihan, että ex nautti sitä, kun sai sanoa minulle "ei". Itse yritin vaikka mitä, mutta eipä kukaan yksin voi avioliittoa elää.

Tuli päivä, kun ihastuin toiseen. Tuli päivä, kun ihastukseni lähestyi minua. Ero vireille. Ei enää mitään tunteita exään. Surutyö oli tehty jo suhteen aikana.

Erosta on jo aikaa, ja elämä on ihanaa. Lapsetkin on sopeutuneet, vaikka teini-ikä sattui eron hetkelle, ja kyllä ero näkyi ainakin isommissa lapsissa. Lasten isä ei paljoa lasten elämässä ole.