21v erakoituu täysin,miten auttaa?

Voi kun joku osaisi neuvoa suuntaa

Jotenkin sitä maailmaa pitäisi saada avarrettua, mutta ei sillä välttämättä niin kiire ole kun pelaaminen kuitenkin pitää pojan jossain kiinni, vaikka se pitkän päälle onkin vaarallinen vaihtoehto. Nyt on kuitenkin kriisitilanne, joten ei pidä ehkä muuttaa kaikkea kerralla. 

Ei ole välttämättä huono juttu, jos poika on lopettanut sopimattomiksi kokemansa lääkkeet.

Onko keskusteluvälit kunnossa pojan kanssa tai onko joku sukulainen tms jonka kanssa poika voisi jutella? Psykologi? Vanhempien pelko ja ahdistus eivät välttämättä tee pojalle lainkaan hyvää.

Poikahan on siinä sinänsä oikeassa, ettei hän varmaan koekaan osaavansa mitään muuta kuin pelata. Kysymys kuuluu, miksi tilanne on päästetty niin pitkälle. Eli olisiko terapian paikka vanhemmilla? Se saattaisi muuttaa tilanteen pojankin kannalta ratkaisevasti paremmaksi, jos vanhempien käytös muuttuu. Se kun on johtanut tähän asti huonoon tilanteeseen.

Kunnan sosiaali- ja terveyspalveluissa löytynee jokin yhteystieto, jonne voi ottaa yhteyttä kun on huoli omaisen / perheenjäsenen hyvinvoinnista.  Joskus on tärkeää, että ulkopuolinen taho arvioi avun tarpeen. 

Eli klassinen kiltti poika, ei kavereita tai tyttöystävää :( Siitä se syrjäytyminen alkaa :(

Kai se poika on edes ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi?

Alkavat vuoden sisään patistelemaan kuntouttavaan, jos ei muuta suuntaa löydä.

Joku nuorten työpaja/kunnan toiminta syrjäytymisvaarassa oleville nuorille. Tai harrastus,jossa ollaan yhdessä.Esim.teatteri/partio.Jotain nyt tekemään.

Yksinolossa ei mitään pahaa, mutta se kuulostaa huolestuttavalta, että lopetti lääkkeet, vaikka on masentunut. Uusi hoitokontakti tarvitaan. Jossain vaiheessa koulutus olis hyvä, kun vointi paranee.

Googlaa paikkakuntanne etsivä nuorisotyö.

Psykoterapia. Olen/olin itse samassa paatissa, mutta nyt aloittamassa opiskelut. 21v myös.

Pikkuhiljaa kerännyt motivaatiota ja vahvuutta liikkumaan eteenpäin, se kun on todella hankalaa, raskasta ja pelottavaa kun on masennusta. 

Pelaaminen on vähän sellainen turvapaikka, jolla pääsee masennusta, ahdistusta yms pakoon. Siitä tuli minullekin ns comfort zone, josta on sitten todella vaikea lähteä. 

Missään nimessä ei saa jättää yksin. Apua on hankittava, taitaa olla tuo terapia + lääkkeet combo yleisin. Tai sitten psykoterapia yksinään, vaihtoehtoja on joitain. Pääasia, että edes joku niistä.

Mulla auttoi myös elämäntapojen, rutiinien muuttaminen, unirytmin aikaistaminen, herääminen aiemmin. Tutkitusti luonnonvalo päivällä auttaa ja pelaajat helposti dataa sinne aamuyöhön asti ja nukkuu iltapäivään. Liikunta myös. Jokin uusi harrastus.

Mun piti ymmärtää masennustani paremmin ja *hyväksyä* se. Huomioida ne negatiiviset ajatukset, ja itse muuttaa niitä realistisemmiksi, positiivisemmiksi. "Mulla ei ole mitään tulevaisuutta/toivoa" - "Mulla on vielä paljon aikaa eikä kiirettä yhtään mihinkään. Parantua voi"

Asiasta kertovien kirjojen/artikkeleiden lukeminen, (podcastit?) voi olla avuksi kans.

Minä en ole vielä parantunut, en läheskään, mutta ehkä tässä nyt pientä toivoa on. Se on kaikkien noiden ylläolevien asioiden summa.

Tosi huonosti selitetty varmaan, mutta ehkä älysitte pointtini edes jotenkin. Kaikki masennuksen kanssa kamppailevat, ette ole yksin ikinä. Virtuaalihalin lähetän jokaiselle. Loppuun laitan masennukseen liittyvän YT-videon, jonka haluaisin jokaisen katsovan, joko ymmärtääkseen paremmin tai samaistuakseen.

Toi peliriippuvuus estää elemässä eteenpäin menon aika hyvin.  

Saatko sen jotenkin metsäoppilaitokseen?  Siellä pääsee luontoon touhuilemaan. Olisi hyvä jos innostuu luonnosta enemmän kuin joutuu peliriippuvaiseksi?  

Tiedän kokemuksesta, että apua ei saa jos aikuinen (poika) ei sitä itse halua. Yritetty myös väkipakolla mutta ei suostu. Laki sanoo, että aikuisella on itsemääräämisoikeus niin kauan kun ei ole vaaraksi itselleen tai muille.

Muita keinoja ei ollut kuin hommata sille oma asunto ja ottaa etäisyyttä. Pärjäilee miten pärjäilee, en pysty asioita muuttamaan.

Auttaminen on sellaista pientä tukemista, houkuttelemista ja kannustamista. Ja sitä pitää jaksaa ja jaksaa. Neljän vuoden päästä saatat huomata, että eihän se poika ihan niin itsetuhoisen oloinen olekaan mitä joskus oli.