Muita, joiden lapsella/lapsilla ei ole yhtään serkkua?

On niillä mutta emme ole missään tekemisissä. Lapsilla on omat kaverit eivätkä näytä kaipaavan pakkosukulaisia.

No jo on mietinnöt. Meidän lapsilla on useita serkkuja, mutta ikäeroa on sen verran että ihan eri vaiheessa ovat kasvaneet ja heillä ei ole mitään yhteistä. Lapsemme eivät edes muista/tiedä kaikkia serkkujaan (6 kpl).

Meidän lapsilla on serkkuja, mutta miten sen pitäisi näkyä arjessa? Meillä ei näy mitenkään.

Mulla 30-40 serkkua muttei juuri mitään iloa, kahta lukuunottamatta ovat eri sukupolvea. Lapsena kesäisin noiden kahden kanssa kertaalleen tavattiin, siinä se.  

Lapsillamme ei ole yhtään serkkua, mutta heillä on noin 30 pikkuserkkua.

Siinä on serkkuja riittämiin.

Vierailija kirjoitti:

No jo on mietinnöt. Meidän lapsilla on useita serkkuja, mutta ikäeroa on sen verran että ihan eri vaiheessa ovat kasvaneet ja heillä ei ole mitään yhteistä. Lapsemme eivät edes muista/tiedä kaikkia serkkujaan (6 kpl).

Juu, ei mun mieskään juurikaan tiedä serkkujensa nimiä - eli ei ole missään tekemisissä.

Minulla ei ole lapsia, ja veljeni alakouluikäiset lapset ovat joskus harmitelleet sitä että heillä ei ole Suomessa serkkuja, ainoastaan äitinsä kotimaassa. Näitä toisen kotimaansa serkkuja lapset näkevät harvemmin kuin kerran vuodessa, ja varmaan heistä olisi kiva jos olisi suomalaisia serkkuja, joita näkisi useammin.

Lapsillamme on 4 serkkua ja ainakin nuorimmaiset (jo teinejä) ei tuntisi heistä ketään, jos kadulla vastaan tulisi.

Maailmassa pärjää ihan hyvin ilman serkkujakin.

Serkut on yliarvostettuja olentoja.

Minulla ei ole serkkuja ja kaipasin kovasti sellaisia lapsena, kun kaverit vietti kesiään serkkujen kanssa. Miehellä taas on useita serkkuja, joista varsinkin yhden kanssa on viettänyt tosi paljon aikaa.

Nyt aikuisena mies ei enää ole serkkujensa kanssa yhteyksissä, asutaan ihan eri puolella Suomea ja ihan erilaiset elämäntilanteet ja kiinnostuksen kohteet. Sama mun kavereilla, tosi harva on serkkujensa kanssa enää tekemisissä aikuisena vaikka lapsena olivat parhaat kaverit. Sisarusten kanssa lähinnä ehtii viettää aikaa sukulaisista näin aikuisena.

Mulle pikkuserkut oli jonkunlaisia serkunkorvikkeita, kun sukujulissa leikittiin ja yhden kanssa olin lapsena kirjeenvaihdossakin.

Omilla lapsilla on serkkuja, kaikki eri sukupuolta kuin meidän lapset, toki hengaavat kun kyläillään mutta ei nuo nyt kovin läheisiltä vaikuta vaikka samalla paikkakunnalla asutaan ja nähdään ja ovat ihan saman ikäisiäkin.

Miten serkuttomuus vaikuttaa? Ainut, mitä keksin on se, että on mahdotonta mennä naimisiin serkkunsa kanssa. Se ei minusta ole huono asia. 

Onpas nihkeä suhtautuminen serkkuihin. Omat serkut olivat lapsena joko 10 v vanhempia tai 10 v nuorempia, joten yhteistä ei juuri ollut. Olisin kaivannut ikäisiäni serkkuja.

Lapsellani ei ole serkkuja ja harmittaa hänen puolestaan. Monille serkuista on paljon iloa.

Jos serkut ovat samanikäisiä he voivat kasvaa yhdessä läheisten ihmisten kanssa. Kaikki juhlat pidetään yhdessä ja joulut ja kesälomat. Sama mummola ja yhteiset lapsuusmuistot kannatta vielä aikuisenakin. Lapsi tarvitsee elämän varrella paljon rakastavia ihmisiä. Minun äidillä on     54  ykkösserkkua. Omat lapset ovat paljon yhdessä serkkujensa kanssa. Yksin ei tarvitse koskaan olla köyhä eikä kipee. Samassa pihapiirissä ollaan. Nyt lähden viemään kipeän serkun koiraa iltalenkille. Lasten perään aina joku katsoo.

Vierailija kirjoitti:

Onpas nihkeä suhtautuminen serkkuihin. Omat serkut olivat lapsena joko 10 v vanhempia tai 10 v nuorempia, joten yhteistä ei juuri ollut. Olisin kaivannut ikäisiäni serkkuja.

Lapsellani ei ole serkkuja ja harmittaa hänen puolestaan. Monille serkuista on paljon iloa.

Ei serkuissa mitään pahaa olekaan. "Nihkeyden" syy lienee siinä, että serkkuutta olennaisempaa on läheiset ihmissuhteet. Sillä ei ole käytännössä mitään merkitystä, onko serkkuja vai ei, jos muuten on elämässä tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Esimerkiksi minulle yksikään serkkuni ei ole eikä tule koskaan olemaan yhtä läheinen kuin ystäväni, jotka eivät ole minulle mitään sukua. Sukulaisuus ei tee ihmisestä läheistä. 

Minulla ei ole yhtään serkkua. Oli se kyllä aika tylsää, kun sukulaisia tavatessa ei ollut koskaan paikalla muita lapsia kuin sisarukset. Edelleen on vähän mälsää, kun ei ole saman sukupolven edustajia muita.

Minusta kuulostaa tosi kummalta, että ei pidetä mitään yhteyttä, eivätkä lapset edes tiedä kaikista kuudesta serkkusta. Minusta sisarusteni lapset ovat kuitenkin lähisukua ja olisi outoa, jos oma lapsi ei heitä tuntisi. Olen siinä käsityksessä, että serkut ovat hänelle tärkeitä, vaikka ovatkin vähän nuorempia.

Toisaalta on sitä maailmassa isompiakin murheita kuin serkuttomuus.

Meidän tenavilla on yksi serkku. Poju on samaa ikäluokkaa omieni kanssa. Kesällä viettää paljon aikaa meillä, mikä on tosi kiva juttu. Serkku on melkein meidän perheenjäsen :) Tällä serkullakin on vain kaksi serkkua, eli minun lapset. Lisää lapsia ei ole tulossa serkuskatraaseen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole yhtään serkkua. Oli se kyllä aika tylsää, kun sukulaisia tavatessa ei ollut koskaan paikalla muita lapsia kuin sisarukset. Edelleen on vähän mälsää, kun ei ole saman sukupolven edustajia muita.

Minusta kuulostaa tosi kummalta, että ei pidetä mitään yhteyttä, eivätkä lapset edes tiedä kaikista kuudesta serkkusta. Minusta sisarusteni lapset ovat kuitenkin lähisukua ja olisi outoa, jos oma lapsi ei heitä tuntisi. Olen siinä käsityksessä, että serkut ovat hänelle tärkeitä, vaikka ovatkin vähän nuorempia.

Toisaalta on sitä maailmassa isompiakin murheita kuin serkuttomuus.

Mitä kummallista siinä on, jos ei serkkujaan tunne? Eihän moni tunne edes äitiään tai isäänsäkään. Tai jos tuntee, ei välttämättä juurikaan ole tekemisissä. Sellaisessa perheessä ihan luonnollista, ettei serkkuja tunneta. 

Ei ole eikä tule serkkuja. Mies on ainoa lapsi, siskoni on kuollut ja veljeni viimeisiään vetelevä alkoholisti. Näillä mennään. Minulla ja miehellä on serkkuja ja heillä lapsia, mutta aika harvoihin tapaamisiin ne ovat jääneet. Serkuttomuus ei näy lasten arjessa mitenkään, mutta olen kyllä miettinyt sitä, tuleeko heille koskaan samanlaista sukuun kuulumisen tunnetta kuin minulla lapsena, kun oltiin paljon keskenään tekemisissä ja me serkukset oltiin vuosikaudet parhaita kavereita. Vaikka tuskin sellaista osaa kaivata, jos ei ole koskaan kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Onpas nihkeä suhtautuminen serkkuihin. Omat serkut olivat lapsena joko 10 v vanhempia tai 10 v nuorempia, joten yhteistä ei juuri ollut. Olisin kaivannut ikäisiäni serkkuja.

Lapsellani ei ole serkkuja ja harmittaa hänen puolestaan. Monille serkuista on paljon iloa.

Tasan ei käy onnen lahjat.