Ainaisen positiivinen sijaisperhe?

Tätini on sijaishuoltaja. Hänen ja hänen miehensä kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Heillä on muutama sijaislapsi, enkä sanoisi etteivät he olisi hyviä vanhempia. Mutta heillä lapsilla ei ole niinkään oikeutta sanoa vanhempaa vastaan. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, kun olen itse kasvanut perheessä, jossa saa sanoa vanhemmalle vastaan ja kunnolla.

Onhan lapsilla kavereita, joille jakaa sitten tunteita, mutta ne suhteet eivät välttämättä ole ihan kestäviä. Jos alat näyttämään toiselle kokoajan huonoja tunteita, hän ei välttämättä jaksa kauaa kuunnella ja täten hän ei ole enää ystäväsi. Toisin sanoen, vanhemman suhde lapseen on suhteellisen kestävä. Ei se liitto siitä murru, vaikka vanhempi huutaa lapsellee tai lapsi huutaa vanhemmalle.

Tämä käytäntö heillä, että lapsi ei saa sanoa vanhemman sanaa vastaan, perustuu vanhemman kunnioittamiseen. Hehän ovat uskonnollinen perhe. Mutta mielestäni lapsen pitäisi antaa purkaa tunteita, kun joku ärsyttää. Täten hänelle ei kuormitu vihan tunteita johonkin aivojen syöverrihin, ellei lapsella sitten ole jotakin toista kelle purkaa näitä tunteita.. Jos tunteiden annetaan kasautua, eikä niitä päästä irti, ne purkautuvat ennemmin tai myöhemmin huonolla tavalla, masennuskin voisi olla yksi tapa.