Pitääkö miehen metsästysvietti paikkansa?

Olin pitkään todella riippuvainen miehestäni. Usein hän loukkaantui milloin mistäkin ja oli jo vähästä syystä jättämässä minua. Aina itkin ja anelin häntä jäämään ja kyllä hän sitten jäikin, mutta hänellä oli todellinen henkinen yliote minuun. No tätä huonoa käytöstä alkoi olla yhä enemmän, kunnes se saavutti kriittisen pisteen, niin että päätin että menköön jos on mennäkseen. Tämän jälkeen panokset vielä kasvoivat ja yhden kerran uhkasin jo itse jättää hänet (hän todella teki jotain tosi törkeää). Jotenkin sovittiin mutta olen pitänyt häneen henkistä välimatkaa ja elänyt vain omaa elämääni, yhtään en ole yrittänyt saada häntä jäämään vaan oikeen miettinyt mistä kaikesta pääsen eroon jos hän lähtee (itselläni on aika korkea kynnys lähteä itse, haluan tietää tehneeni kaikkeni avioliittoni pelastamiseksi, kun lapsikin on kuvassa). Oon myös antanut itselleni luvan sanoa miehelle suorat sanat ja olen huutanutkin jos tarvis on ollut. Nyt mies hakeutuu kovasti lähelleni ja hakee hyväksyntääni, on tehnyt parannusta monessa asiassa ja lopettanut kaiken valittamisen minulle. Ihanaa että hänessä on parannusainesta, vaikka murheellista onkin että ei oma-aloitteisesti. Mutta onko tää se miehen metsästysvietti kenties? Vai vain oman mieheni idioottivietti.. (jonka kyllä annan anteeksi jos hän nyt säilyy tällä hyvällä tiellä...)