Kerrotteko läheisille ihmisille mikäli olette joskus nuorena yrittäneet itsemurhaa? (sori synkkä aihe)

Kysyn tätä, koska menneisyyteni tekee itsestäni sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Olen kasvanut neurologisesti poikkeavan ihmisen kanssa ja minulla ei ole hänen kanssaan vietetystä lapsuudesta ja nuoruudesta yhtäkään positiivista muistikuvaa. Koin 18 vuotta olevani vääränlainen ja vaikka suoriuduin mm. peruskoulusta, lukiosta ja sekä itse rahoittamastani harrastuksesta että ns. pakkoharrastuksestani kerta kaikkiaan erinomaisesti, mikään ei tuntunut riittävän. Yritin joskus parikymppisenä itsemurhaa ja jäin sattumalta eloon.

Eloon jäämisestä on vain tuntunut tosi vaikealta olla iloinen. Tunnen, että se seuraa minua vielä 20 vuotta tapahtuman jälkeenkin. Olen sittemmin kouluttautunut hyvin (joskin ihan eri ikäisenä kuin oma ikäluokkani) ja tänä päivänä puitteet elämässäni ovat kohdallaan huolimatta sitä, että läheisiä ihmissuhteita minulla on todella vähän jos lainkaan. Ihmiset ovat vuosien varrella tuntuneet ottavan minuun etäisyyttä sen jälkeen, kun heille on selvinnyt taustani. En tietenkään möläytä asiaa hyvän päivän tutuille yms. mutta jos olen tutustunut jo paremmin ja lapsuus/kotikasvatus ovat tulleet puheeksi, olen ollut rehellinen ja kertonut tilanteestani noihin aikoihin. Yleensä kukaan ei ole osannut sanoa mitään ja olen huomannut, että jälkeenpäin yhteydenotot minuun ovat vähentyneet todella reippaasti.

Yhden kerran minulle on jopa suoraan sanottu, että orastava parisuhde kariutui menneisyyteni johtyen. Kuulemma pelkäsi sitä, että olisin jotenkin huono esimerkki naisesta tapailemani miehen lapselle. Se sattui tuolloin yllättävän kovaa koska itse koen, että varsinkin taustani huomioiden olen tehnyt valtavan työn saadakseni asiani siihen pisteeseen, joka onnistuu vain todella harvoilta erinomaisestakin kotitaustasta tulleelta. Olen kokenut, että minusta saatu hyvä mielikuva on romuttunut siihen, että kotitaustani onkin "huono" ja että olen nuoruudessani ollut todella vakavasti masentunut.

Ainoat minua ymmärtävät tuntuvat olevan jokseenkin hankalista olosuhteista tulevia ja valitettavasti sellaisia, joilla on edelleen vaikeuksia elämässään. He taas tuntuvat näkevän minut jonkinlaisena pelastavana äitihahmona, jonka avulla he voisivat saada omankin elämänsä järjestykseen. Minä taas en enää jaksaisi auttaa ihan kamalasti kampeamaan muita ihmisiä ylös syvyyksistä, omassa urakassani on ollut riittävästi rypemistä yksin tehtynä.

En oikein enää tiedä, miten uskaltaisin yrittää tutustua ihmisiin syvällisemmin. Olen seurustellut masennuksesta kärsivien miesten kanssa kaikissa pitkissä seurustelusuhteissani ja toivoisin, että voisin vielä joskus törmätä ihmiseen, joka sekä hyväksyisi minut mutta jota minun ei tarvitsisi kannatella. Siis ihan vain tasa-arvoinen suhde, jossa menneestä ei olisi kiellettyä keskustella mutta jossa kummankaan ei tarvitsisi kokea vetävänsä kivirekeä perässään.

Ja siis kiinnostaa kaikki aiheeseen liittyvä. Olisi mukava kuulla kokemuksia ihmisiltä, joilla on ystävänä tai kumppanina henkilö, jolla on taustallaan itsemurhayritys mutta jonka elämä on jo pitkään ollut raiteillaan.