Lapsen surumielisyys

mulla on rämäpää 6v tyttö, joka kuitenkin aina purskahtaa itkuun kun laulan Päivänsäde ja menninkäinen. Hänen mielestään se vaan on kamalan surullinen laulu.

mutta minulle on tullut lapsena ja edelleenkin paha olo surullisesta , ns. "kauniista" musiikista yms. Inhotti lapsena, kun mummo lauloi ja seurakunnan päiväkerhossa laulettiin lasten virsiä, maan korvessa kulkevi jne... Ne olivat ja ovat yhä minusta niin ahdistavia. Myös iltarukous ja siinä esille tuotu yön aikaan kuolemisen mahdollisuus (jos sijaltain en nousisi) ahdistivat ja pelottivat. Mieluummin siis välttelin noita virsiä, lauluja, rukouksia ja muita asioita. En myöskään pitänyt surullisen näköisistä pehmoeläimistä tai nukeista, jotka ehkä toisissa herättivät halun hoivata ja lohduttaa. Minä en niitä sietänyt, ja muutamalta pehmoeläimeltä äiti korjasi suun iloisemman näköiseksi.En sanoisi, että olin mitenkään surumielinen lapsi tai surumielinen nykyisinkään, en vain halunnut kuunnella surullisia lauluja ja satuja ja jos minut siihen "pakotettiin", niin tulin surulliseksi ja ahdistuin. Ihmettelen suuresti, miten jotkut taas oikein haluavat laulaa surumielisiä ja kaihoisia lauluja ja tuntuvat nauttivan kyynelehtimisestä. Minulle surullinen ja kaunis eivät ole synonyymejä!