Ajatuksia

Miehen kanssa olemme olleet viimeiset 10 vuotta tilanteessa jossa jokainen päivä on ajanut meitä kauemmaksi toisistaan.

Meillä ei ole enää alaikäisiä lapsia, ei yhteistä omaisuutta. Emme ole naimisissa, mutta mies asuu luonani vaikka on kirjoilla toisella paikkakunnalla.

Olemme vuosien ajan tehneet omia juttuja, lomat pidämme eri aikaan ja lomilla olen tehnyt omat ratkaisuni sekä mies omansa.
Ostamme omat ruoat, pesuaineet jne.
Mies maksaa asumisestaan täällä pienen nimellisen korvauksen.

Olemme kuin Hoasin solukämppäläiset, sillä erotuksella ettei meillä edes tervehditä toista.
Emme vaihda kuulumisia, emme tiedä toistemme elämästä mitään.
Tiskaamme omat astiat, pesemme omat pyykki me.
Jos olen unohtanut pyyhkeen suihkukaappiin ei mies sitä siirrä pois tieltään ennen suihkuun menoa vaan pyyhe saa kastua.

Miehelle olen yrittänyt puhua, ei tuo vastaa juuta eikä jaata. Illat ja viikonloput istuu tai makaa sohvalla katsellen TV:TÄ. Ei liiku, ei harrasta mitään.
Toisaalta eipä tuo hengittävä huonekalu minua sinällään häiritse...

Eilen olin menettää hermoni, kun tulin klo 21 jälkeen töistä kotiin. Ei ollut voinut postiani nostaa lattialta pois, oli kuitenkin sen päälle astunut kuraisella kengillä.
Olin unohtanut leipäpussin auki pöydälle, eikä ollut voinut sitä sulkea.

Apua, olen niin väsynyt tilanteeseen. Hän on niitä ihmisiä jotka nauttivat kiusaamisesta, tuskallista tilanteista ja ahdistavasta elämästä.
Olen toki sanonut, että saa tässä asua, mutta tämä oli vuosia sitten, kun vielä vaivautui avaamaan suunsa.

Osaako kukaan valaista minua mikä tuota ihmistä risoo ja miksi kohtelee minua näin?