Muilla vaikea löytää kuuntelijaa?

Ihmiset ei usein osaa suhtautua siihen että jollain menee huonosti, mieluummin kuultaisiin vain hyviä kuulumisia. Kannattaa hankkia ammattikeskusteluapua, siellä voi rauhassa kertoa ne murheetkin.

Ihmisillä on omassa elämässä erilaisia kuormittavia asioita ja tilanteita, ehkä siksi ei ole enää energiaa kuunnella toisen avautumista. Suosittelen menemään terapiaan. Olen itse käynyt kohta kymmenen vuotta yhdellä ja samalla terapeutilla kerran tai pari kuussa, hän tuntee minut jo erittäin hyvin ja kuuntelee sekä tukee minua ja henkistä hyvinvointiani työkseen. Ei ole halpaa, mutta hän todella kuuntelee, jonka takia mun ei tarvitse purkaa ihan kaikkea ystävilleni.

Nimim. ennen terapiaa monia kavereita menettänyt liiallisen avautumisen takia.

Toimin aina olkapäänä ja kukkakeppinä. Muuhun en kelvannut eikä kukaan kysynyt miten minulla menee joten lopetin nuo "terapiaistunnot".

Riippuu siitä määrästäkin kuinka paljon murheita purkaa muille. Jos silloin tällöin on vähän jotain eikä kukaan ystävä jaksa kuunnella edes sitä, niin ystävät vaihtoon. Kyllä ystävää pitää osata tukeakin. Jos sitä vastoin pahan olon purkaamista on jatkuvasti, niin ei monikaan sellaista jaksa omien huolien päälle, se käy raskaaksi. Kokemusta on.

Olen työtön erakko eli en puhu oikein ikinä kenellekään mitään. Kassalle pari tervehdys, kiitos fraasia, jos normille menee tai itsepalvelussa tulee häikkää.Vielä en ole joutunut noihin työkkärin puuhastelupajoille ym., jos joudun niin kai siellä joutuu jotain puhumaan. Osaankohan edes enää? Muutaman kaverin kanssa kirjoittelen silloin tällöin, harvemmin enää nykyään sitäkään. Itse olin aikoinani kuunelijan rooliss amonille, ja kun omat vaikuset kasaantui, kaikki hävisivät enkä oikein itsekään jaksanut sitä terapeutin roolia, ku nsairastuinkin jo somaattisesti, se varmaan osasyynä myös.

Minulla on nykyään sama ongelma. Olen käynyt ammattiauttajalla, mutta se ei vain ole sama asia. Ammattilainen ei edes tunne niitä ihmisiä joista puhun, eikä minuakaan pitemmältä ajalta, joten hän ei ymmärrä kertomiani asioita samalla tavalla kuin ystävä ymmärtäisi. En saa siitä samaa "tyydytystä" kuin saisin asioiden jakamisesta ystävän kanssa.

Joo tämä ihmistyyppi(mm. narsistit)jotka eivät voi sietää kuulla edes muiden vastoinkäymisistä, mutta aina kun itselleen vaan sopii, pitäisi kuuliaisena kipittää hänen tuekseen ja avukseen...Ei kiito sikinä enää tähän ansaan! Saattaa olla tukevinaan muiden edessä, mutta kahden kesken kyllä jättää sinut ja emotionaalisesti keskenäsi kärsimään ja/tai saattaa vielä syytellä sinua kiusattavaksi joutumisesta, sairastumisesta vakavasti tms.

Tiedän miltä tuntuu. Enkä pura ongelmiani muille usein, mutta ne vähäisetkin keskustelu aloitukset kaikuvat kuuroille korville. En viitsi enää ees yrittää.

Jotkut tuntuu kertovan ongelmansa facessa, ehkä se on nykyään se reitti millä saa sympatiaa. Tykkäisin itse jos ihmisten kanssa voisi enemmän keskustella.

Muutama vuosi sitten isäni kuoli ja olin asiasta ahdistunut. En edes ehtinyt asiasta muuta kenellekään puhumaan kuin kertomaan kuolemasta. Kaverit kaikkosi kuin pierut Saharaan, pelkäsivät varmaan että joutuvat kuulemaan surustani. Olisi tarvinnut ilmeisesti laittaa faceen mieluummin, niin siellä ihmiset olisi saaneet osoittaa osanottonsa ilman että oikeasti tarvii toista kuunnella. Helpompi heille mutta ei itselle.

Sama juttu. Vuosien varrella tukenut paria ystavaa todella vaikeissa tilanteissa kuukausikaupalla putkeen. Nyt itsellani ekaa kertaa elamassa vaikeaa (47v). Kun kerron tunteistani, koitetaan heti kannustaa ylös ja ladotaan positiivisia seikkoja ilman, etta kuunnellaan aidosti mun tuntemuksia. Ei menna siis ollenkaan sille tasolle, etta voisin vaan rauhassa itkea oloani ja toinen ymmartaisi ja kuuntelisi. Itse ainakin vellon hetken ystavani olotilassa hanen kanssaan, ymmarran ja kuuntelen. Sen jalkeen vasta alan kannustamaan ja nostamaan hanta ylös auttaen etsimaan ratkaisua. 

Olen tilanteessa, jossa kukaan ystavistani ei kysy, miten mina jaksan... 

Onpa kurja, ettet ole saanut kokemusta kuulluksi tulemisesta. Se on kuitenkin inhimillinen tarve. Jokaisella pitäisi olla oikeus huojentaa mieltään läheisilleen, kun on hankalaa.  Saada kokemus siitä, että toinen pysähtyy tarinani äärelle myötätuntoisella mielellä.

Jos omista läheisistä ei löydy kuulevia korvia, kannattaa hakeutua ammattiavun piiriin. Hyvin matalalla kynnyksellä voi varata ajan vaikkapa diakoniatyöntekijälle oman asuinseurakunnan alueella (vaikkei kuuluisi kirkkoon). Myös terveyskeskuksilla ja monilla muilla toimijoilla on sekä puhelin- että vastaanottopalveluita.

Ei ole terveellistä pitää kaikkia ajatuksia vain sisällään. Purkaminen ja avautuminen oikeasti auttaa. Ihminen on rakennettu sellaiseksi sosiaaliseksi olennoksi, että niin ilojen kuin surujenkin kohdalla on tärkeä jakaa tuntojaan.

Toinen asia on sitten vastavuoroisuus omissa lähisuhteissa.  On tärkeää, että kummallakin osapuolella on vuoronsa tulla kuulluksi. Ei välttämättä juuri samana päivänä, mutta pitkällä tähtäimellä. Se ei ole hyväksi, jos vain toinen tilittää tuntojaan ja toinen aina on kuuntelijan roolissa. Vastavuoroisuus ja ystävyys on sitä, että roolit vaihtuvat. 

Toivottavasti saat kuulijan!

Miksi kenekään pitäisi toimia sinun oksennus-ämpärinä? Kuunteletko itse kavereiden huolia, oletko empaattinen? Men ruikuttamaan elämääsi seurakunnan pastorille, sille maksetaan huolien kuuntelusta.

Miksi kenenkään tulisi kuunnella sun murheitasi? Ihmissuhteet ovat vastavuoroisia ja sinä kuulostat itsekeskeiseltä marisijalta.

Up