Tykkään täydellisestä hiljaisuudesta kotona ollessani

Olen nyt asunut elämästäni runsaan neljäkymmentä vuotta yhteen putkeen kerrostalossa ja en vieläkään ole sopeutunut tähän asumismuotoon, ja minua jollain tavalla ahdistuttaa tietoisuus siitä, että seinän toisella puolella tai kattoni yläpuolella tai lattiani alla asuu toinen ihminen yksin/kaksin tai lapsien kanssa. Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin omakotitalossa isän ja äidin sekä sisarusteni kanssa. Lapsuuteni koti sijaitsi pienessä kylässä, jossa naapurien omakotitaloihin oli välimatkaa reilusti, mutta näköyhteys oli kuitenkin lähinaapurien omakotitaloihin. Ehkä tyytymättömyyteni juontaa juurensa kerrostaloasumisen negatiivisuuteen juurikin siitä, että omakotitalossa oli niin ihanaa asua ja elää. Ei tarvinnut itseään hillitä missään tilanteessa, sain olla oma itseni, eikä tarvinnut välittää kuuluiko pikkuiset äänen korotukset niin riidellessä kuin esim. iloisetkin seurustelujen esim. perhejuhlien äänekäs pälinä naapuriin saakka.
Tykkäsin myös yksin ollessani kotona HILJAISUUDESTA. Ei kuulunut naapurista kantautuvat äänet esim. vessa-asiointiäänet, kuorsaus, seinäkellon kukkuu-äänet, eikä parvekkeelta kantautuvat naapurien keskustelut, vaikka se sellaista muminaa paikka paikoin olisikin, ettei ihan selvää saa sanoista. Ei naapurista kantautuvia telkkari ohjelmien ääniä, ei radion ääniä, eikä musiikin. Oi niitä aikoja parempia., kun sain asua omakotitalossa ja astella ulos mennessäni omalle pihamaalle ja levittää viltin kesällä nurmikolle ja katsella ylös taivaalla vaeltavia poutapilviä. Ikioma rauha seuranain.